Pakko aloittaa
itsestäänselvyydellä. Kun yhtyeet tekevät keskellä
uraansa bändin nimeä kantavan levyn, kyseessä on usein jonkinlainen
julistus uudelleensyntymästä tai uuden suunnan löytämisestä.
Hieman yllättäen sitä itsekin huomaa, että Chicagolaisesta
Wilcosta on jo tullut sellainen aikamiesyhtye, joka kaipaa tällaisia
vedenjakajia. Onhan bändi tehnyt levyjä jo melkein 15 vuotta. Heidän
ensimmäisensä vuonna 1995 ilmestynyt levynsä A.M. oli vielä
aika keskinkertaista, joskin viihdyttävää countryrockia, mutta
jo vuotta myöhemmin julkaistu Being There esitteli yhtyeen joka oli aivan
toisesta ulottuvuudesta. Kyseinen albumi oli yksi niistä harvoista tupla-cd-julkaisuista,
joissa ei tuntunut oleva rahtuakaan silavaa. Lisäksi Wilcon voimahahmo
Jeff Tweedy oli löytänyt hätkähdyttävän yksilöllisen
äänen lauluntekijänä.
2000-luvulle tultaessa Wilco oli vakiinnuttanut asemansa yhtenä amerikkalaisen rockin kunnianhimoisimmista ja upeimmista yhtyeistä, tietynlaisena uuden mantereen vastineena Radioheadille. Bändi selvisi jopa Yankee Hotel Foxtrot (2002) –levyä ympäröineistä levy-yhtiöongelmista ja miehistönvaihdoksista kilpi entistäkin kirkkaampana. Syleillessään musiikin internet-levityksen suomia mahdollisuuksia ja taistellessaan multikansallisia yhtiöitä vastaan, Wilco loi itsestään kuvan yhtyeenä joka oli pienen ihmisen puolella näkymättömiä valtakoneistoja vastaan.
A Ghost Is Born (2004) jatkoi YHF:n viitoittamalla kokeellisella linjalla, mutta jotakin oli kadonnut. Kitaristi/multi-instrumentalisti Jay Bennett potkittiin bändistä pellolle edellisen levyn aikoihin ja hänen mukanaan poistui roppakaupalla sisäistä vastahankaisuutta, mutta myös musiikillista jännitettä. Häntä korvaamaan hankittiin vähän persoonattomia ammattimuusikoita, jotka hekin tuntuivat vaihtuvan kuin vaatteet missikisoissa.
Wilco (the albumia) edeltänyt Sky Blue Sky oli jo selkeä välityö; folkahtava, aikuinen ja jotenkin vetelä levy, jonka vaikutteina eivät enää olleet psykedeelinen Beatles tai Neu!, vaan 70-luvun albumirokki, George Harrisonin soololevyt ja Tweedyn suursuosikki, vähän tärähtänyt englantilainen folktrubaduuri Bill Fay.
Tässä mielessä Wilcolla siis onkin näytön paikka. Pystyvätkö Tweedy ja toinen pitkäaikainen jäsen John Stirratt luomaan uusien kätyreidensä kanssa jotain niin kestävää kuin esimerkiksi bändin vuonna 1999 julkaistu mestariteos Summerteeth? Ensivaikutelma Wilco (the albumista) on, että se jatkaa siitä mihin Sky Blue Sky jäi, samalla tavalla kuin A Ghost Is Born oli jatkoa Yankee Hotel Foxtrotille, mutta ensivaikutelma on hieman harhaanjohtava.
Levyn avaava “nimibiisi” Wilco (the song) on äärimmäisen sympaattinen kädenojennus yhtyeen kuuntelijoille: ”There’re so many wars that just can’t be won/ Even before the battle’s begun/ This is an aural arms open wide/ a sonic shoulder for you to cry on.” Samalla kappale julistaa tulevan levyn tarkoituksen ja päämäärän. Wilco (the album) on masentuneen synkkiin edeltäjiinsä verrattuna leikkisä, toiveikas ja jopa kesäinen levy. Sen surumielisyyskin on lohdullista, kuten esimerkiksi parisuhteen loppumista käsittelevässä One Wingissä. Jäähyväiset ovat tuskalliset, mutta pakolliset. Niiden jälkeen on taas mahdollista nousta uuteen lentoon. Rakkaussuhdetta käsitellään vielä optimistisemmin Leslie Feistin kanssa duetoidussa hienossa You and I:ssa.
Levyn yleisestä linjasta poikkeaa ainoastaan ilkeästi mateleva murhatarina Bull Black Nova, jossa Tweedy laulaa: ”If I’m the one with blood on my sofa/ Blood in the sink, blood in the trunk/ High at the wheel of bull black nova/ Then I’m sorry as the setting sun/ This can’t be undone.” Kappale on myös musiikillisesti kevyesti levyn kokeellisinta antia. I’ll Fightissa taas kohtaloonsa alistunut sotilas puhuttelee isänmaataan ja vanhoja miehiä jotka lähettävät poikansa taistelemaan: ”I will go, I will go, I will go/ Into war's waters, I will wade/ And I will know without remorse/ Or regret the fairness of our trade.” Mutta kuolemakaan ei välttämättä ole loppu: ” My life will not be lost/ If my love comes across.”
Sanoittajana Jeff Tweedy tuntuu löytäneen jonkinlaisen välimaaston A Ghost Is Born-levyn sakean, abstraktin tajunnanvirran ja Sky Blue Skyn simppelien jokamiehenviisauksien väliltä. Wilco (the album) on täynnä lyyrisiä helmiä kuten Deeper Downin hupaisa metafora korkeuksille: ”Out beyond the telescope’s pry/ Up above the tallest dutch dope high”, tai Sonny Feelingin kuvaus nimihenkilön surkeasta tilanteesta: ”Sonny’s got a problem/ All the mini-mart clerks know/ She knows nothing of Eminem’s/ Suburban gangster flow.” Tweedyn sanoitukset Wilco (the albumilla) ovat tarvittaessa kepeän humoristisia, tarvittaessa koskettavia tai jopa väkivaltaisia.
Wilco soittaa levyllä yhtyeenä myös luontevammin kuin Sky Blue Skylla. Kitaristi Nels Cline on vähemmän hallitsevassa osassa, mutta hänen jatsahtava Robert Fripp/ Tom Verlainen-vaikutteinen soundinsa on edelleen parhaimmillaan sykähdyttävää.
Wilco (the album) ei välttämättä nouse aivan yhtyeen kirkkaimpien hetkien tasolle, mutta hyvä levy se kuitenkin on, ja siinä mielessä Tweedy kumppaneineen on siis onnistunut palaamaan ruotuun. Bändin optimismi on raikasta ja elähdyttävää, sävellykset kauniita ja puhuttelevia. Kuten avauskappaleessa luvataan, Wilcon uusin albumi on ystävällinen olkapää johon nojata. Wilco (the album) loppuu kuten alkaakin, lohdulliseen lupaukseen: ”Everything alive must die/ Every building built to the sky will fall/ But don’t try to tell me my/ Everlasting love is a lie.” Kuulijasta riippuen tämä voi olla joko naiiviutta tai perustotuuksien pohdiskelua. Itse taivun jälkimmäiselle kannalle.
Teksti: Antti Vanhatalo
Julkaistu 9.7.2009
