Jo
1970-luvulla Beach Boys käynnisti ensimmäisen Brian's Back -kampanjansa,
kun Brian Wilson raahattiin tuottamaan 15 Big Ones -levyä. 60-luvun lopulta
asti vakavista mielenterveysongelmista kärsinyt rantapoika oli osallistunut
yhtyeen levytyksiin harvakseltaan, mutta Endless Summer -kokoelmalevyn jättimenestyksen
myötä Beach Boysin Mike Love kehitti suunnitelman, jonka mukaan
lihonut, paranoidi ja huumekoukussa killuva Brian piti saada takaisin aktiiviseen
musiikintekoon. Brian's Back -hype oli läpinäkyvä markkinointikikka,
jota suunnitellessaan Love ja yhtyeen manageriporras kätevästi unohtivat,
että bändin entinen johtaja oli käytännössä
työkyvytön ihmisraunio, jota ei olisi vähemmän voinut
kiinnostaa 15 Big Onesin tapaiset nostalgiaprojektit. Wilson roudattiin myös
mukaan kiertueelle ja lopputulos oli sydäntä särkevä –
sekavan oloinen mies istui konserteissa pianonsa takana säikyn näköisenä
ja silmissään pelottavan tyhjä katse.
Vuoden 1976 epätoivoisesta paluuyrityksestä lähtien Brian Wilsonia on yritetty saada takaisin musikaalisen sorvin ääreen kaikin mahdollisin tempuin, ja jokaista uutta levyä on etukäteen povattu neron voitokkaaksi paluuksi. Toiset yritykset ovat olleet onnistuneempia kuin toiset – 1977 julkaistu Beach Boys Love You oli omalaatuinen mestariteos, vuoden 1988 soolodebyytti onnistui paikoitellen ja Van Dyke Parksin kanssa tehty Orange Crate Art (1995) oli paikoitellen hieno levy. Imagination (1998) ja Gettin' In Over My Head (2004) puolestaan olivat suurimmaksi osin vaivaannuttavaa kuunneltavaa. Musikaaliseksi has-beeniksi Wilsonia ei kuitenkaan voi kutsua – vuonna 2004 hän sai viimein valmiiksi henkilökohtaisen Iisakin kirkkonsa, pop-musiikin legendaarisimman keskeneräiseksi jäänen levyn, SMiLE:n. Kaikesta historian paineesta huolimatta levy oli onnistunut ja todisti, että halutessaan ja inspiroituneena Wilson kykeni yhä tekemään hienoa musiikkia.
SMiLE:n inspiraatio ei tähän mennessä kuitenkaan ollut ulottunut Wilsonin uuteen materiaaliin, joten moni miehen musiikin ihailija oli valmistunut pettymykseen, kun Wilsonin uusimman levyn julkaisu lähestyi. Edes työskentely vanhan hymykaverin, Van Dyke Parksin, kanssa ei nostanut enää kuolaa Wilson-fanien suupieliin. Enemmän se vaikutti taas yhdeltä läpinäkyvästi suunnitellulta mainoskikalta, jolla levy saataisiin kaupattua yhä toiveikkaille miehen ihailijoille ja Mojo-lehden lukijakunnalle.
Toisaalta Wilsonin kohdalla rima on välillä nostettu aivan liian korkealle – nuoren visionäärin haamu leijuu voimakkaana luomisprosessin takana. Uutta Pet Soundsia Wilson ei enää millään voisi tehdä. Jo kolmikyppisenä hän oli taiteellisesti täysin eri paikassa kuin se nuori nero, joka 1960-luvulla kurotti kohti taivaita. Wilsonin Pet Soundsin jälkeinen tuotanto on pienimuotoisempaa, naivistisempaa ja oudompaa kuin 60-luvun puolivälin katkeransuloiset harmonia-aallot. Rolling Stone -lehden käyttämä nimitys ”autismipop” on kaikessa tökeryydessään varsin osuva.
Ei silti, että Wilson olisi unohtanut musiikillisen historiansa, sillä menneisyyden ote Wilsonin uusimpaan levyyn That Lucky Old Sun on poikkeuksellisen vahva. Samoin kuin edellinen Van Dyke Parksin kanssa tehty projekti, Orange Crate Art, That Lucky Old Sun on nostalginen katsahdus Wilsonille ja Parksille rakkaaseen Kaliforniaan (ja erityisesti sen eteläiseen osaan). Kummankin muusikon suhde tähän tähtihileisten unelmien, auringon ja meren osavaltioon on aina ollut voimakas. Beach Boys sekä imi vaikutteensa Kaliforniasta että myös toi oman osansa sen mytologiaan. Parks on puolestaan SMiLE:stä ja vuoden 1967 soolodebyytistään Song Cycle lähtien ammentanut musiikkiinsa aiheita Kalifornian historiasta lähes akateemisella pieteetillä.
That Lucky Old Sun etenee musiikkiesitysten ja niiden väliin siroteltujen Parksin kirjoittamien puhuttujen pätkien kautta. Temaattista kokonaisuutta sitoo vuonna 1949 Beasley Smithin ja Haven Gillespien kirjoittama populaariklassikko That Lucky Old Sun. Puheosuudet ovat enemmänkin tunnelmakuvauksia kuin varsinaista tarinaa ja Van Dyke Parks -tyylille uskollisina ne ovat melko omalaatuisia beat-runoja, jotka Brian lukee amatöörinäyttelijän innolla. Tarinaa riittää L.A.:n lentokentälle heinäsirkkojen tavoin vilisevistä autoista ja kaupunkimaisemista espanjankielisiin sanaleikkeihin ja tarjoileviin näyttelijöihin.
Myös levyn kappaleet kuvaavat Kalifornian kulttuurin eri puolia epätoivoisesta julkisuushakuisuudesta ja pinnallisuudesta luonnon kauneuteen, aurinkoon ja ”meksikolaisiin tyttöihin”. Kalifornian maisemat ja historia sidotaan Wilsonin omaan menneisyyteen ja hänen erikoiseen siteeseensä osavaltion kanssa. Wilson pohtii paitsi menestystään ja rantapoikien aurinkoisia kulta-aikoja myös menneisyytensä ahdistavia varjopuolia. Tai ainakin hän laulaa niistä, koska kaikesta henkilökohtaisuudestaan huolimatta levyn lyriikat eivät ole yksin Wilsonin käsialaa, vaan suurimman osan on laatinut hänen nykyisen bändinsä jäsen Scott Bennett. Ehkäpä juuri tästä syystä sanoitukset ovat hyvin tietoisia Wilsonin legendasta ja faneista, jotka epäilemättä ottavat innolla vastaan sellaiset synkät tunnustukset, kuten "At 25 I turned out the light/'cus I couldn't handle the fear in my tired eyes." Musiikillisesti That Lucky Old Sun niin ikään pelaa Wilson-mytologialla. Ei varmasti ole sattumaa, että levy viittaa jatkuvasti SMiLE:en, Pet Soundsiin ja muihin Wilsonin menneisyyden huippuhetkiin.
Kaikesta tästä hiukan laskelmoivasta itsetietoisuudesta huolimatta That Lucky Old Sun on kuitenkin upea levy. Beach Boys -historiasta on selvää, ettei auta vaikka projekteja hypetettäisiin etukäteen kuinka paljon ja kuuluisia yhteistyökumppaneita marssitettaisiin Wilsonin kanssa studioon. Brian Wilsonia ei kerta kaikkiaan voi pakottaa tekemään hyvää musiikkia – hänen täytyy sitoutua projektiin täysillä ja olla siitä innostunut. Tällä kertaa näin on ilmeisesti käynyt, koska mies on kirjoittanut liudan sen tasoisia kappaleita, että That Lucky Old Sun on miehen hienoin uutta materiaalia sisältävä soololevy ja parasta Brian Wilsonia sitten Beach Boysin kulta-aikojen. Sellaiset kappaleet kuten tyttöbändieuforiaa tarjoileva Good Kind of Love, nostalginen Pet Soundsia ja Break Awayta muistuttava biisikaunotar Forever She'll Be My Surfer Girl ja herkän tunnelmallinen Midnight's Another Day, ovat upeita teoksia ja palauttavat kertaheitolla uskon Wilsonin luomisvoimaan.
Osa kappaleista on kauniita, toiset taas hassuja, jopa hölmöjä (esim. levyn puhutut osat tai Mexican Gir l-kappale), mutta kaikki melodisesti raikkaita ja sovituksiltaan kekseliäitä. That Lucky Old Sun on elokuvallinen, värikäs, taianomainen, leikkisä ja romanttinen kuin vanhanajan kadonnut Hollywood. Kaikkine tarinaosuuksineen ja orkesterisovituksineen Wilson liikkuu lähemmäksi musikaalityyliä kuin koskaan aikaisemmin. Levy myös osoittaa, että kaikista Wilsonilta vaikutteita imeneistä nuorista lahjakkuuksista huolimatta parasta Brian Wilson -musiikkia tekee loppujen lopuksi mies itse.
On mahtava kuulla Wilson tällä levyllä niin innostuneena ja riemukkaana kuin vaikkapa rokkailevassa Going Homessa. Brian Wilson jos joku on ansainnut oman palansa onnesta ja ilosta. Jos sivutuotteena syntyy tällaista musiikkia, se on kliseetä lainaillakseni vain bonusta.
Teksti: Kimmo Vanhatalo
Linkit: Brian
Wilsonin kotisivu
Julkaistu 21.10.08
