Britannian musiikkilehdistö
rakastaa tällaisia bändejä. Kyse ei ole The xx:n musiikista:
yhtye voisi soittaa melkein mitä tahansa, ja heitä hehkutettaisiin
silti. Pakettiin liittyy niin paljon anekdootin arvoista. Kauniit nuoret ihmiset
tapaavat tähtitehtaana tunnetussa esittävien taiteiden opistossa
ja perustavat mystisesti nimetyn yhtyeen. Kotisivut ovat visuaalisesti vangitsevat
ja taiteelliset, albumin kansigrafiikka pelkistetyn tyylikäs. Kaiken
lisäksi The xx:n julkisivun muodostavat tyttö ja poika, Romy Madley
Croft ja Oliver Sim, jotka ovat kuulemma tunteneet lapsuudesta saakka. He
vuorottelevat laulajina kappaleissa, jotka kertovat rakkaudesta ja siihen
pettymisestä, mutta kiistävät olevansa pariskunta – mitä
kukaan ei tietenkään usko.
Onneksi The xx:llä on kuitenkin vaikka millä mitalla musiikillistakin annettavaa. Alle kaksikymppisten ryhmittymäksi se on löytänyt harvinaisen omanlaisensa äänimaiseman. Kenties tämä esikoisalbumi koostuu vain 11 saman teeman variaatiosta, mutta pysyypähän ainakin tunnelma rikkumattomana. Jos levyn kuuntelee yöaikaan kuulokkeilla ja keskittyen, voi aika varmasti otaksua päätyvänsä jonnekin kauas pois huoneensa seinien sisäpuolelta.
Täysin esikuvia vailla yhtye ei sentään ole liikkeellä. Albumin kaikuisa äänimaisema, kuulaat kitarasoundit, verkkainen tempo ja melankolia viittaavat useisiinkin post punk –aikana ja myöhemmin 80-luvulla toimineisiin brittiläisiin indiebändeihin. Periaatteessa menoa voisi kuvailla yhdistelmäksi shoegazingin sisäänpäin kääntyneisyyttä ja jonkun Cocteau Twinsin eteeristä kauneutta. Särön puolelle ei mennä kunnolla kertaakaan, The xx ei rokkaa eikä yritä rikkoa äänivallia. Aivan oman säväyksensä tuovat molempien vokalistien hyvinkin amatöörimäiset laulusuoritukset. Madley Croft ja Sim kuulostavat hyvin nuorilta ja hyvin hellyyttäviltä, mikä lisää keitokseen vielä twee-popin henkeä.
Myönnettävä on, että kaksikon kemia pistää mielikuvituksen liikkeelle ja on olennainen osa albumin viehätystä. Sama kai se, mitä Romy ja Oliver todellisuudessa kahden kesken puuhaavat, mutta biiseihin kirjoitetut roolit he vetävät uskottavasti. Kahta vokalistia käytetään albumilla hyvin kiinnostavasti. Pääsääntöisesti he vuorottelevat säkeistö kerrallaan, mutta lopputulos ei kuulosta sovinnaiselta duetoinnilta, vaan siltä kuin kumpikin purkaisi omia tunteitaan, ei toiselle, vaan kuulijalle. Ja niinpä meille kerrotaankin, että Romy ja Oliver kirjoittavat kumpikin omat tekstiosuutensa tahollaan ja ne sovitetaan yhteen vasta jälkeen päin. Tämän taikatempun kautta sinänsä melko tavanomaisen tunteelliset parisuhdelyriikat saavat outoa hohtoa.
Vaikuttavan esikoisalbumin parhaat melodiat löytyvät kappaleista VCR, Islands ja Shelter. Pakko on kyllä kysyä, mitä the XX voi seuraavaksi tehdä? Kaiketi saman levyn uudestaan, mutta tästä paremmaksi on hankala pistää.
Teksti: Niko Peltonen
The xx: Crystalised
Julkaistu 29.11.2009
