Brasilialaisen
Vinicius Gageiro Marquesin äiti Ana Maria kuvaili poikaansa ”vakavaksi,
ehkä liian vakavaksi.” ”Hyvin aikaisin ymmärsin, että
hänen herkkyytensä maailmaa kohtaan oli myös hänen heikkoutensa”.
Heinäkuun 27. 2006 herkkyys ja vakavuus lopulta koituivat Marquesin kohtaloksi.
Hän lukitsi itsenä asuntonsa kylpyhuoneeseen ja riisti henkensä
vain vähän yli kuukautta ennen 17:ta syntymäpäiväänsä.
Kuolinsyynä oli häkämyrkytys. Se olisi saattanut olla siinä
– yksi ihmishenki vähemmän aivan liian nuorena, vailla sen
kummempaa merkitystä. Kaiken lisäksi Viniciuksen itsemurhaa olivat
seuranneet internetin välityksellä hänen aktiivisesti käyttämänsä
itsemurhafoorumiin jäsenet. Miten ihanteellista päivittelymateriaalia
hurskasteleville ja auttamattoman ymmärtämättömille sensaatiolehdille
internetin vaaroista!
Viniciuksen tarina on kuitenkin tätä monikerroksisempi (ja eikö elämä aina ole, se ei taivu muutaman rivin uutiseen, saati sitten levyarvosteluun). Sen toinen puoli nimittäin paljastaa internetin kauneuden kommunikaatiovälineenä, joka kykenee kertomaan myös niitä tarinoita, jotka olisivat aikaisemmin kadonneet ja unohtuneet lukemattomina. Itsemurhaviestissään Marques vapautti perheensä kaikesta vastuusta ja kehotti näitä kuuntelemaan suruunsa musiikkia – aivan kuten hän itsekin oli eläessään tehnyt. Pöydälleen hän oli jättänyt cd:n, joka sisälsi myös joitain hänen itse säveltämiään kappaleita. Marquesin tietokoneelta hänen isänsä löysi lisää tämän musiikkia, joka paljasti pojan rikkaan elämän kodin ja yksinäisen elämän ulkopuolelta. Hän oli nauhoittanut huoneeseensa rakennetussa kotistudiossaan satoja kappaleita. Vaikka tosielämässä Marquesilla ei ollut juuri kavereita, näillä hänen Yoñlu-taiteilijanimellä nauhoittamillaan lauluilla oli ihailijoita Englannista Pohjois-Afrikkaan.
Nyt lähes kolme vuotta Marquesin kuoleman jälkeen David Byrnen Luaka Bop -levy-yhtiö on julkaissut Yoñlun musiikkia Brasilian ulkopuolella. Kun A Society in Which No Tear Is Shed Is Inconceivably Mediocren laittaa levysoittimeen, ei voi olla ajattelematta kuinka tajuntaa räjäyttävää on ollut latailla joltakin foorumilta näin täydellisesti muodostuneita kappaleita ja kuulla todellista lahjakkuutta alkutaipaleellaan. Yoñlun tapauksessa jatkoa tarinalle ei ikinä kuultu, mutta se ei tarkoita, etteikö tämä levy sisältäisi loistavaa musiikkia, vaikka se onkin menetettyjen mahdollisuuksien kyllästämää. Levyn aloittaa Yoñlun ehkäpä tarttuvin kappale I Know What It's Like, kiehtova yhdistelmä Elliott Smithin ja Badly Drawn Boyn folkahtavaa harmonista herkistelyä ja kuumeista bossa nova -rytmiä. Kappale paljastaa Marquesin keskeiset vaikutteet, angloamerikkalaisen indie- ja vaihtoehtorockin (edellä mainittujen nimien lisäksi mm. Radiohead, post rock ja Kings of Convenience, jonka kappaleen Little Kids Yoñlu coveroi) sekä Brasilian oman rikkaan musiikkiperinteen rakennuspalikat, bossa novan ja 1960-luvun lopussa syntyneen tropicália-liikkeen.
Näistä lähtökohdista levy lähtee rönsyilemään suuntiin, jotka käsittävät surumielisen lo-fi-kitarapopin ja brasilialaisten rytmien lisäksi Boy and The Tigerin kummalliset äänikollaasit, avant garde -äänimaisemat (Polyalpahbetic Cipher, Q-Tips) ja kokeellisen konemusiikin (Sabrepulsen remix Deskjet -kappaleesta). Levyn loppupuoli on lähes kokonaan omistettu bossa nova-henkisille portugalinkielisille kappaleilla, kuten Olhe Por Nós, Luana (Mecânica Celeste Aplicada) ja Vitor Ramilin säveltämä Estrela, Estrela. Välillä on vaikea uskoa, että kaikesta musiikista (paria poikkeusta lukuun ottamatta niin sävellyksestä kuin soitostakin) vastaa vasta 16-vuotias teinipoika. Vaikka Yoñlun musiikissa on löydettävissä sen luoneen masentuneen teinin melodramaattista depressiota, se on täynnä myös samanlaista vallatonta luomisen iloa ja ennakkoluulottomuutta kuin 60-luvun tropicália-esikuviensa Caetano Veloson, Gilberto Gilin ja Os Mutantesin parhaat levytykset. Tilaa, jossa tunne ja avant garde sekä perinne ja modernius lyövät kättä saumattomasti. Yoñlua ei voi oikeastaan luonnehtia pop-musiikiksi, vaikka sen vaikutteet ovatkin suurimmalta osin tuon genren historiasta noukittuja. Popin halu miellyttää ei kuulu tämän levyn väripalettiin, vaan A Society in Which... edustaa yksityistä, luomisen ilosta ja pakosta syntynyttä taidetta.
A Society in Which No Tear Is Shed Is Inconceivably Mediocre on luonnollisesti pirstaleinen kokonaisuus, mutta se on kaikesta huolimatta lumoava levy. Se on sellainen albumi, joka saa kyynisemmänkin musiikinkuuntelijan uskomaan siihen, että ehkäpä kaiken kulttuurillisen roskan alta, jota internet, radio ja televisio pahimmillaan syytävät voi vielä löytyä jotain merkityksellistä, kaunista ja yllätyksellistä, joka palauttaa uskon siihen, että ehkei tämä kurja ihmisrotu olekaan täysin toivoton tapaus.
Traagista luonnollisesti on, ettei Vinicius Gageiro Marques, yksinäinen poika Porto Alegresta, koskaan tule näkemään musiikkinsa kansainvälistä julkaisua, lukemaan kiittäviä arvosteluja tai tapaamaan uusia ihailijoitaan. Epäilemättä Marquesin lopullinen päätös oli kuitenkin vääjäämätön. Edes musiikin luominen ei tuonut hänelle samanlaista iloa kuin sen kuunteleminen vaikkapa allekirjoittaneelle: ”Try to see through these sheets of poetry/ And see what there is left/ See I'm sad 'cause I'm alone in this world and/ Writing doesn't seem to help”, hän laulaa pahaenteisesti nimetyssä Suicide-kappaleessa. Kaikesta huolimatta Marquesin ja Yoñlun musiikki onneksi säilyi ja jäi elämään vaikkei luojansa enää jaksanutkaan. Jo tässä vaiheessa vuotta voi turvallisesti sanoa, että A Society in Which No Tear Is Shed Is Inconceivably Mediocre on yksi vuoden 2009 musiikillisista huipuista. Lepää rauhassa Vinicius, kauan eläköön Yoñlu.
Teksti: Kimmo Vanhatalo
Julkaistu 3.5.2009
