Vuonna
1977 uransa aloittanut pitkän linjan taidepop-yhtye XTC on siitä
poikkeuksellinen kokoonpano, että se on tehnyt klassikkoalbumeja niin
1970- , 1980- kuin 1990 -luvuillakin. Yhtyeen johtohahmo Andy Partridge (laulu/
kitara/ ym.) ja hänen uskollinen luutnanttinsa Colin Moulding (laulu/
basso/ ym.) ovat kaikki nämä vuodet seuranneet jääräpäisesti
omaa mutkittelevaa ja usein hyvinkin kivistä polkuaan. Urallaan XTC kulki
hermostuneimmasta ja nykivimmästä mahdollisesta uudesta aallosta,
englantilaiseen folkiin, kasaripoppiin, The Beatlesin psykedeliamaisemiin,
The Beach Boysin taivaallisiin harmonioihin ja lukemattomille varjoisille
sivupoluille. Lopputuloksena oli useimmiten sellaista täydellistä
pop-musiikkia, johon vain harvat pystyvät. Samalla yhtye säilytti
aina oman persoonallisen otteensa. Partridge ja Moulding olivat kuin jossain
englannin maaseudulla mökissään touhuavia viktoriaanisen ajan
hiukan höperöjä keksijöitä, joiden luomukset olivat
kaikessa outoudessaan ja monimutkaisuudessaan kauniita ja ainutkertaisia.
Todellisia, aitoja englantilaisia eksentrikkoja siis.
XTC oli julkaissut levyjä tiuhaan tahtiin 70-luvun lopun, koko 80-luvun ajan, aina 90-luvun alkuun asti - 1978 ilmestyneestä White Musicista vuoden 1992 Nonsuchiin. Bändin uralla oli tapahtunut yhtä sun toista: hittien makuun oli päästy vuonna 1979 ilmestyneen Making Plans for Nigel -singlen – yhden uuden aallon hienoimman klassikon – myötä, joka jäi monelle myös ainoaksi tutuksi XTC-kappaleeksi. Vuonna 1982, yhtyeen kaupallisen suosion huipulla, Andy Partridge sai kiertueella hermoromahduksen, joka johti hallitsemattomaan ramppikuumeeseen ja XTC:n kiertuepäivät olivat lopullisesti ohi.
Hienoa musiikkia kuitenkin syntyi kahmalokaupalla, useimmat yhtyeen pitkäsoitoista ovat loistavia tai ainakin leijonanosa niiden kappaleista on hienoja. Alkupään kulmikas uusi aalto (XTC:n tuolloista soundia on kuvattu mm. yhdistelmäksi piirrossarjayhtye The Archiesia ja Captain Beefheartia) loi perustan, jonka päälle 2000-luvun puolivälin menestyjillä, kuten Franz Ferdinandilla ja varsinkin The Futureheadsilla oli hyvä rakentaa. 1990-luvun puolivälin brittipop-sankaritkin olivat yhtyeelle paljon velkaa – Andy Partridgen piti jopa tuottaa Blurin Modern Life Is Rubbish.
1980-luvun
levytykset, kuten English Settlement, The Big Express, Skylarking ja Apples
and Oranges sijoittuivat aikaan, jolloin XTC lipui vähitellen kulttisuosion
satamaan. Syynä ei tosin ollut ainakaan musiikin laatu – varsinkin
Skylarking on yksi pop-musiikin hienoimpia saavutuksia. Tosiasia kuitenkin
oli, että kiertueiden loputtua yhtye jäi vankasti top-40-listojen
ulkopuolelle. Tarinan mukaan tilanne oli lopulta sellainen, ettei yhtye päässyt
enää oman levy-yhtiönsä Virginin juhliin vaikka olikin
pisimmin lafkalle levyttänyt yhtye – kukaan yhtiöissä
ei tunnistanut heitä.
Vuonna 1992 Virgin painoi painoi kymmeniä tuhansia kappaleita yhtyeen uusimmaksi singleksi tarkoitettua Wrapped in Greytä, mutta jostain syystä päättikin vetää sen markkinoilta ja tuhosi kaikki kappaleet. Tämä oli XTC:lle viimeinen pisara ja Partridge ja kumppanit halusivat eroon sopimuksestaan, Virgin ei kuitenkaan suostunut luopumaan yhtyeestä ja niinpä XTC aloitti lakon. Levy-yhtiö ongelmien lisäksi bändi riitaantui managerinsa kanssa ja vuonna 1999 XTC oli ollut levytystauolla seitsemän pitkää vuotta. Tänä aikana XTC oli kuitenkin pysynyt yllättävän hyvin rock-fanien mielessä. Virgin ja yhtyeen Amerikan levy-yhtiö Geffen julkaisivat 90-luvun puolivälin jälkeen useita kokoelmia (kattava Fossil Fuel: Singles 1977-1992, lyhyempi Upsy Daisy Assortment ja BBC-sessioiden parhaita kokoava boksi Transistor Blast). Lisäksi ainakin Geffen julkaisi 1990-luvulla myös yhtyeen studioalbumeista remasteroidut versiot.
Seitsemän lakkovuoden aikana kappaleita oli luonnollisesti syntynyt ja 1990-luvun lopulla kehkeytyi ajatus kunnianhimoisesta Apple Venus -projektista. Tarkoituksena oli alunperin tehdä tupla-cd, jonka ensimmäinen osa sisältäisi akustisia ja täyden orkesterin kanssa nauhoitettuja ja toinen sähköisen bändin kanssa levytettyjä kappaleita. Taloudellisista syistä levyt lopulta julkaistiin kahtena erillisinä cd:nä. Ensimmäinen näistä, vuonna 1999 julkaistu Apple Venus Volume 1, oli näyttävä paluu muusikoilta, jotka olivat yhä yli 20:n vuoden uransa jälkeen taiteellisesti loistavassa vedossa.
Ensimmäinen asia, joka Apple Venuksessa iskee, ovat sen hienot orkesterisovitukset. Sovitukset ovat hienoimpia, mitä on ikinä niin sanotulle pop-levylle nauhoitettu. Tämä on selvää heti levyn aloittavan River of Orchidsin ensimmäisistä pizzicato-jousien putoavia pisaroita muistuttavista nuoteista. Kappale rakentuu hitaasti tuoden mukaan vähitellen torvisektion ja lopulta koko orkesterin. Kaikista krumeluureista huolimatta se on välittömästi tunnistettavissa uudeksi XTC-kappaleeksi - viimeistään silloin kun vaskipuhaltimien säestämä Andy Partridge avaa suunsa. Miehen laulunääni ei välttämättä ole kaikkien makuun, mutta kiistämättä se on yksi pop-musiikin omaperäisemmistä instrumenteista. Orkesteri toimii taianomaisesti myös Beatlesin Blackbirdiä muistuttavassa Knights in Shining Karmassa, Brian Wilson -maisessa I Can't Own Herissä, englantilaiselle folk-perinteelle rakennetuissa Greenmanissa ja Harvest Festivalissa, sekä jazzahtavassa Last Balloonissa. Levyn ensimmäisenä singlenä julkaistussa Easter Theathressa orkesterisovitus on lähes ylimaallisen kaunis. Useimmista sovituksista vastaa Partridge itse, mutta Greenmanin ja I Can't Own Herin orkesterisovitukset teki Mike Batt, jonka musiikilliseen uraan on mahtunut niin nukkeanimaatiohahmojen The Womblesin -levyjä, populaariklassisia projekteja (mm. onneksi 1990-luvun populaarikulttuurin hämäriin kadonnut ”teknopopviulisti” Vanessa-Mae) ja managerihommia (lässyjazzpop-laulaja Kaite Melua).
Apple Venusin akustisempaa otetta esittelevät Paul McCartneyn vahvasti mieleen tuova I'd Like That ja katkera erolaulu Your Dictionary. Oman lukunsa muodostavat levyn kaksi Colin Mouldingin säveltämää kappaletta Frivolous Tonight ja Fruit Nut. Moulding on XTC:ssä aina jäänyt biisien sävellyksen suhteen määrällisesti Partridgen varjoon. Kuitenkin Mouldingin kynästä ovat lähtöisin monet XTC:n hienoimmista ja tunnetuimmista kappaleista, kuten Making Plans for Nigel, Ten Feet Tall, Life Begins at The Hop, Generals and Majors, Grass ja The Meeting Place. Apple Venuksella Mouldingin kappaleet ovat levyn ehdotonta parhaimmistoa. Sanomaltaan ne jollain tavalla ennakoivat Mouldingin 2000-luvulla tapahtunutta vetäytymistä musiikkibisneksestä: Fruit Nut kertoo humoristisen hyväntuulisesti vaikkakin ehkä hiukan autistisesti miehen pakkomielteestä puutarhanhoitoon: ”Tending my fruit, tending my fruit/ Ah, you've got to have a hobby/ A man must have a shed to keep him sane --- So I'm tending my fruit/ And I don't give a hoot/ 'Cos it keeps me sane, it keeps me sane...”. Frivolous Tonight puolestaan pureutuu leikkisän music hall -melodian myötä sellaisiin arkipäivän kokemuksiin, joita harvoin löytää pop-levyiltä. Tässä tapauksessa Moulding iloitsee juhlien nousuhumalaisen höpötyksen pinnallisuudesta: ”Tell our jokes about mothers in law/ But watch him jump when she comes through the door/ O the party goes with a swing/ When we talk about the trivial things”. Työasioista ei sovi jauhaa: ”But there's always one/ Who wants to talk shop/ We'll drive him through the door/ With a broom or a mop”. Mouldingin kappaleet sopivat hyvin tiettyyn ”kotihiiritunnelmaan”, joka usein huokuu XTC:n myöhempien levyjen rivien välistä. Valtavirran popin sähköisen säihkyvien suurkaupunkien sijaan XTC:n musiikilliseen maisemaan kuuluvat perinteinen englantilainen maaseutu, puutarhassa touhuaminen ja iltapäivätee.
Tästä rauhallisesta maalaismaisemasta peltojen, puiden ja maaseudun
rutiinien keskeltä löytyy 
kuitenkin
myös taikaa. Eikä pelkästään hyväntahtoista
sellaista. Siinä missä pensaikosta saattaa milloin tahansa vilistää
esiin valkoinen jänis taskukellonsa kanssa, hallitsee XTC:n lyriikoiden
maailmaa myös vanhemmat voimat, jotka pesivät muinaisessa englantilaisessa
mytologiassa. Neil Gaimanin tai vaikkapa Susanna Clarken tarinoiden tapaan
kaartelevat metsäpolut voivat johtaa kuolevaisille hengenvaarallisiin
maailmoihin ja metsät kuiskailevat enemmän tai vähemmän
hyväntahtoisten henkien äänellä. Mieleen tulee myös
The Wicker Man -elokuvan unenomainen pakanallis-maaginen maailma. Selvintä
tämä on Greenmanissä, jossa Partridgen teksti yhdistelee pakanarituaaleja,
seksuaalisuutta ja agraarimaisemaa. Sanoma on selvä jo kappaleen alkusanoista:
”Please to bend down for the one called the Greenman/
He wants to make you his bride/ Please to bend down for the one called the
Greenman/ Forever to him you're tied”.
Samaan agraaristen, seksuaalisuutta tihkuvien kalendaaririittien maailmaan liittyy myös eeppinen Easter Theatre: ”Like the ground your breasts swell/ Land awake from sleep/ Hares will kick and leap/ Flowers climb erect/ Smiling from the moist kiss of her rainbow mouth...” Kappaleen nimen mukaisesti kevään tulo rinnastetaan teatterinäytökseen: ”Stage left/ Enter Easter and she's dressed in yellow yolk/ Stage right/ Now the son has died, the father can be born --- Buds will laugh and burst/Racing to be first/ Turning all the soil/ As the prompter's fingers through her spinning script.” Harvest Festivalissa puolestaan rinnastetaan koulupojan ihastus hänelle hymyilevään tyttöön englantilaiseen, jälleen kerran pakanalliseen menneisyyteen liittyvän, kylvöjuhlan viettoon.
River of Orchidissa luonto ottaa viimein omansa takaisin valtaamalla ihmisen luomat moottoritiet ja tunkeutumalla asfaltin ja betonin läpi. Kaiken tämä Partridge ottaa vastaa lähes maanisella innolla kuin ihmissuvun viimeinen edustaja, joka näkee oman tuhonsa kauneuden: ”I heard the dandelions roar in Piccadilly Circus/ Take a packet of seeds, take yourself out to play/ I want to see a river of orchids where we had a motorway”. Ihmisen apuakin tietty kaivataan ja näin Partridge kehottaakin hihkuen kuuntelijoita työntämään autonsa kohti parempaa tulevaisuutta – eli pois tieltä ja jorpakkoon: ”Said the grass is always greener when it bursts up through concrete/ Push your car from the road -- I had a dream where the car is reduced to a fossil.”
I'd Like That liittyy enemmän rakkausasioihin, mutta luontokuvasto on tässäkin kappaleessa mukana. Samoin leikkisä, 1800-luvun eroottista runoutta muistuttava seksuaalisuus, jossa lihallisuus piilotetaan vertauskuvien taakse: ”We'd laugh because each drop would make me grow up/ Really high, really high like a really high thing/ Say, a sunflower”. I Can't Own Her ja Your Dictionary kertovat arkisemmista asioista. Kummatkin nimittäin liittyvät Partridgen eroon tuolloisesta vaimostaan. Näistä varsinkin Your Dictionary on huomattavan myrkyllinen tilitys: ”H-A-T-E/ Is that how you spell love in your dictionary/ K-I-C-K/ Pronounced as kind/ F-U-C-K/ Is that how you spell friend in your dictionary”. Kappaleen sanoitusten henkilökohtaisuuksiin menevän tympeyden pelastaa hyvä melodia, mutta silti Your Dictionary jää levyn heikoimmaksi esitykseksi.
Kaiken kaikkiaan Apple Venus Volume 1 oli ja on loistava comeback. XTC ei ole yhtye, jonka olisi voinut edes kuvitella yrittävän tehdä vanhoja levyjään uudestaan, sudenkuoppa mihin useimmat paluulevyt kaatuvat, ja niinpä Apple Venuskin vei yhtyettä rohkeasti uusille musiikillisille vesille. Kriitikot olivat lähes yksimielisen ihailevia, mutta kaupallista menestystä ei juuri tullut. Eikä tämä levy sitä oikeastaan haikaillutkaan – olihan bändi jo yli 20-vuotias ja ilmeisen tyytynyt uraansa rakastettuina kulttisankareina. Apple Venus on oivaltava, inhimillinen ja lyyrinen kokonaisuus, joka pursuilee kiehtovia ja kauniita hedelmiä kuin ikääntyessäänkin vielä rehevästi kukkiva puu. Kuten aikaisemmin todettiin XTC:lle tyypillistä on aina ollut omien polkujensa seuraaminen ja Apple Venuksenkin kohdalla reitti johti paikkaan, jossa voi kokea jotain aivan muuta kuin pop-musiikissa yleensä.
"Piiloraita":
Ei ole
Hajonnut/ yhä kasassa /reunion:
Hajonnut: Apple Venus -saaga jatkui 2000 ilmestyneellä ”sähköisellä” Wasp Star (Apple Venus Volume 2):lla, josta kävi valitettavan selväksi, että parhaat ideat oli käytetty jo levyparin ensimmäisellä osalla. Kappaleet olivat enimmäkseen keskinkertaisia ja soundi juuri sillä tavalla keski-ikäinen, mitä Apple Venus ei ollut. Homma ei jäänyt kuitenkaan tähän, seuraavaksi XTC päätti julkaista myös kummastakin levystä kappaleiden demoversiot sisältävät albumit Homespun ja Homegrown, jotka saattoivat kiinnostaa vain fanaattisimpia yhtyeen ihailijoita. Lopulta koko Apple Venus -hässäkkä julkaistiin vielä boksina.
XTC:n vähitellen muretessa Andy Partridge liittyi niiden artistien joukkoon (kädet ylös esim. Grateful Dead, Robert Pollard ja Mike Patton), jotka tuntuivat ajattelevan, että mikä tahansa nauhalle tarttunut häröily ansaitsee paikkansa fanien muovikiekkokokoelmissa. Edellä mainittujen demokokoelmien lisäksi miehen ihailijat saivat nauttia Apple Venuksen ja Wasp Starin instrumentaaliversioista, XTC:n demoja ja julkaisemattomia kappaleita sisältävästä Coat of Many Cupboards -boksista sekä jo naurettavan rajoja venyttelevästä 8-osaisesta Fuzzy Warbles -demokokoelmasarjasta. Bändin varsinaisista jäsenistä pitkäaikainen ”kolmas jäsen” Dave Gregory lähti bändistä Apple Venuksen aikoihin ja vuonna 2006 myös Colin Moulding sai toistaiseksi tuntemattomista syistä tarpeekseen musiikkihommista. Ehkäpä mies päätti keskittyä täyspäiväisesti puutarhanhoitoon. Partridge ei halunnut jatkaa XTC-nimellä ilman Mouldingia ja näin yhtyeen taru oli lopulta ohi. Loppujen lopuksi Apple Venus ei tuonutkaan yhtyeelle uutta kevättä vaan oli sen syksyn alku. Sopivaa ehkä kuitenkin – syksyllähän omenapuutkin kantavat hedelmänsä.
Teksti: Kimmo Vanhatalo
Julkaistu 13.8.2008
