Spirit
oli yhtye, jonka historiassa harva asia sujui kaavamaisella tai ennakoitavalla
tavalla. Tavallaan epäonnea oli matkassa jo ennen bändin perustamista.
Yhtyeen tuleva johtohahmo, teini-ikäinen kitaraihme Randy Wolfe päätyi
vuonna 1966 tuolloin tuntemattoman Jimmy Jamesin yhtyeeseen. Kitaristikollega
nimesi hänet kotipaikkansa mukaisesti Randy Californiaksi, erotuksena
bändin toisesta Randystä, joka sai samalla logiikalla nimekseen
Randy Texas. Blue Flames-yhtyeen johtohahmo otti pian myös itse iskevämmän
taiteilijanimen Jimi Hendrix. Englannin visiitti – ja jäsenyys
tässä yhteydessä kootussa Jimi Hendrix Experiencessa –
jäi 15-kesäiseltä Californialta kuitenkin väliin. Sen
sijaan California palasi kotikonnuilleen Los Angelesiin, jossa hän perusti
oman yhtyeensä isäpuolensa Ed Cassidyn kanssa. Hänen äitinsä
oli tutustunut kyseiseen veteraanirumpaliin veljensä omistamalla Ash
Grove -klubilla, jossa tämä soitti Taj Mahalin ja toisen whizz kid-kitaristin,
Ry Cooderin Rising Sons -yhtyeessä. Kolmantena avainhenkilönä
Spiritin kannalta voidaan pitää Jay Fergusonia, joka jakoi laulajanvastuun
Randyn kanssa ja kirjoitti merkittävän osan yhtyeen klassisen kauden
kappaleista.
Musiikillisesti Spirit oli yhtä poikkeuksellinen kuin syntyhistoriansa. Hieman Love-yhtyeen tavoin Spirit tasapainotteli päällisin puolin hippirockin stereotypiaan sopivan, mutta pohjimmiltaan varsin synkän psykedelian sekä raaempien, garage-henkisten runttausten välimaastossa. Ed Cassidy ja hänen kanssaan erinäisissä jazz-kokoonopanoissa soittanut pianisti John Locke antoivat yhtyeelle keskiverto-progebändiä enemmän uskottavuutta myös jatsahtavampien kokeilujen ja sovituksellisten ratkaisujen suhteen. Vaikka musiikillinen eklektisyys oli 60-luvun lopulla de rigueur, on todennäköistä, että Spiritin parhaiden levyjen moni-ilmeisyys (tai rumasti sanottuna sekavuus) edesauttoi yhtyeen päätymistä pienen yleisön kulttibändiksi. Toisaalta osa muistettavimmista kappaleista yhtyeen kunnian vuosilta vaikuttavat kummallisella tavalla aikaansa sopimattomilta. Muun muassa tästä syystä yhtyeen väheksytty, pikaisesti koottu comeback-levy Thirteenth Dream (1984; Yhdysvalloissa julkaistu nimellä Spirit Of ’84) on kaikessa epätodennäköisyydessään kiinnostava tuttavuus.
Vuodesta 1968 vuoteen 1970 Spirit ehti julkaista neljä kriitikoiden ylistämää, mutta myyntiluvuiltaan vaisua levyä. Kun näiden jälkeen yksittäisenä sinkkuna ulos pukattu ”1984” jäi kovista odotuksista huolimatta jälleen ilman listasijoitusta, yhtye käytännössä hajosi. 1970-luvun mittaan Spiritin nimellä ratsasti välillä pari yhtyeen alkuperäiseen kokoonpanoon kuulumatonta jäsentä, milloin yksin kaikkia soittimia soittanut Randy California. Yksittäiset jäsenet vaikuttivat valikoimassa kovin erilaisia bändejä (kosketinsoittaja John Locke soitti muun muassa Hawkwindin ja Nazarethin riveissä, kun taas basisti Mark Andes liittyi Heart-yhtyeeseen!). Vasta vuonna 1982 alkuperäinen viisikko saatiin kokoon studiossa soitettua livesessiota varten. Narulle saadut pari uutta biisiä sekä valikoima yhtyeen klassikoita julkaistiin parin vuoden viiveellä, eikä välttämättä pelkästään siitä syystä, että 1984-kappaleen päivitys sattuisi oikealle vuodelle. Kulttisuosiosta huolimatta Spiritin paluu ei ollut levy-yhtiöiden näkökulmasta kova vetonaula edes uuden psykedelia-innostuksen keskellä. Nopeaksi, muiden sitoumusten lomassa soitetuksi rykäisyksi levy on silti kiehtova osoitus siitä, kuinka omia polkujaan yhtye kulki aiemmin, ja toisaalta siitä, mihin oli tultu.
Levyn aloittaa Jay Fergusonin Black Satin Nights synariffillä, josta tulee mieleen enemmän Bon Jovin Runaway kuin Haight-Ashbury vuonna 1967. Pitkän linjan faneille kyseessä ei varmasti ollut samankaltainen meriitti kuin yhtyeen ensimmäisen levyn Taurus-kappaleen päätyminen Led Zeppelinin Stairway To Heavenin alkuriffin inspiraatioksi. Myöskään retroilusta innostuneita indiefaneja ei tällaisella tavaralla yritetty kosiskella. Silti kappaleen pop-koukutettu pehmohevanderi osuu julkaisuajankohtansa hermoon niin täsmällisesti, että sen olisi suonut tuottavan epätodennäköiselle comeback-yhtyeelle listahitin. Toinen uusi kappale Pick It Up rullaa ZZ Topin Afterburnerin henkisellä, ohuen sähköisellä soundilla, herättäen lisää kysymyksiä siitä, miten hämmentävä tekele tällä kokoonpanolla tosissaan tehdystä kasarilevystä olisi voinut tulla.
Allekirjoittaneelle Thirteenth Dream oli 8-vuotiaana Kiss-fanina ensimmäinen tuttavuus yhtyeeseen. Liekö tämä vaikuttanut siihen, kuinka bändin ”varsinaiseen” tuotantoon tutustuttuani monet sen parhaista kappaleista eivät oikein tuntunueet istuvan oman aikansa musiikilliseen ilmapiiriin. Omalla kohdallani merkittävä osa Spiritin viehätyksestä on joka tapauksessa liittynyt juuri tähän sliipattuun, hieman glam rockia enteilevään meininkiin, jonka kannalta keskeistä on Jay Fergusonin laulutyöskentely. Esimerkiksi ensimmäisen levyn Uncle Jack sekä jokseenkin kinkillä pohjavireellä etenevä, funk-vivahteinen ja usein samplauskäytössä ollut Mr Skin vievät psykedeliarockia sellaiseen suuntaan, mitä muut aikalaiset eivät halunneet tai ymmärtäneet hakea. Näiden kappaleiden uusioversiot sekä Ison Veljen vuoden soundeille päivitetty 1984 tuntuvatkin hämmästyttävän luontevilta ratkaisuilta. Thirteenth Dreamilla erikoista on se, kuinka hyvin elämää suurempi (tai juustoisempi), synakuorrutteinen kasarisoundi sopii näille kappaleille, mutta myös se, kuinka valmiilta lopputulos kuullostaa livetaltioinniksi. Toki levyllä avustaa laaja joukko muusikoita ja jälkituotannon osuus on osittain selvästi kuultavissa. Silti levy on oiva testamentti myös bändin moitteettomalle soittotaidolle, joka ei rajoitu Californian virtuoosimaiseen kitarointiin.
Spiritillä oli myös omaan aikaansa sitoutunut, hippihenkisempi puolensa. Paluulevyn kiusaannuttavinta antia edustaa uusi versio kauniista, mutta alunperinkin hieman pliisusta Nature’s Way –kappaleesta, jonka ohella kukkaisballadilinjaa jatkaa Randy Californian kammottava nostalgiseeraus All Over The World (“And all the kids in the sixties were yelling / Peace and freedom for all / It’s starting all over again / Yes it’s happening all over the world…”). Myöskään yhtyeen ensimmäinen sinkku ja kenties paras kappale, Mechanical World, ei oikein vakuuta ilman jumalaisen kauniita jousisovituksia, vaikka sen pilvihuuruisen synkät visiot kasarisoundeilla terästettynä kiteyttävät ehkä parhaimmin levyn perverssin luonteen. Fresh Garbagen kohdalla päivitys puolestaan tekee vain hyvää – jazz-väliosasta karsittu, nopeasti läpi räimitty versio nousee yhdeksi levyn kohokohdaksi, eikä Californian sanoituksille tyypillinen ekohenkisyys tunnu samalla tavalla väkinäiseltä kuin vaikkapa Nature’s Waylla. Levyn päättää itseoikeutetusti bändin ainoa Top 40-hitti I Got A Line On You, jota kuunnellessa voi ymmärtää, miksi tämä levy kolahti jo pikkupoikana. Sovitukseltaan tavattoman huolellisesti alkuperäisversiota mukaileva, mutta autotallista areenoille ohjattu versio tuo nimittäin elävästi mieleen juuri Kissin parhaimmillaan.
Ehkä pikaisen yhteenpalaamisen ideana oli juuri nuoremman polven tutustuttaminen yhtyeen musiikkiin. Perinteiseksi keski-ikäisten herrojen nostalgialevyksi ei Thirteenth Dreamia voikaan syyttää – itse asiassa ilmaisu istuu harvinaisen huonosti yhtyeeseen, jonka johtohahmo oli tekohetkellä hädin tuskin kolmekymppinen ja rumpali puolta vanhempi. En silti ihmettele, jos kaikki Spiritin ystävät eivät jääneet innolla odottamaan jatkoa sille linjalle, jota Thirteenth Dream edustaa. Jatkossa yhtye toimi Randyn ja hänen isäpuolensa satunnaisesti levyjä julkaisseena projektina, kunnes vuonna 1997 aallot veivät Randyn mennessään tämän pelastaessa poikaansa hukkumiselta. Sen jälkeen markkinoille on tullut valtava määrä Californian jäämistöstä kaivettuja nauhoituksia. Valitettavasti tämän materiaalin valossa on vaikea kiistää sitä, kuinka olennainen elementti näiltä äänitteiltä puuttuva Jay Ferguson oli yhtyeen kannalta.
Lukuunottamatta kanonisoitua varhaisvaihetta Spiritin uraa on leimannut tarve löytää myöhemmän tuotannon joukosta se myyttinen kadonnut aarre – sinänsä kiusallinen tilanne bändille, joka ei oikeastaan suostunut kuolemaan lopullisesti kuin vasta johtohahmonsa myötä. Kandidaatteina tähän asemaan ovat olleet eri aikoina muun muassa Cassidyn ja Californian 70-luvun alussa suunnittelema, mutta julkaisematta jäänyt Potatoland, jonka ympärille kehkeytynyt hype tuo mieleen Beach Boysin Smile-sessiot. Perunamaan asukkaiden julmaa kohtaloa luotaavaa scifi-eeposta vaadittiin 1980-luvun alussa julkisuuteen fanikampanjan voimin, jolloin California päätti vääntää aiheesta kokonaan uuden levytyksen (sittemmin markkinoille on tullut myös alkuperäistenen sessioiden materiaalia). Myös perinteisesti onnistuneimpana pidetyn ”viimeisen” Spirit-levyn, Twelve Dreams Of Dr. Sardonicuksen (1970) jälkeen lähinnä Cassidyn ja Locken voimin syntynyt, David Briggsin tuottama Feedback (1972) nostetaan usein esille syyttä suotta ohitettuna mestariteoksena. Thirteenth Dreamia ei hyvällä tahdollakaan voi väittää sellaiseksi. Sen sijaan levy on todennäköisesti omituisin episodi Spiritin monimutkaisessa historiassa.
Teksti: Tommi Kemppinen
Linkit:
Randy Californialle ja Spiritille omistettu fanisivu
Julkaistu 6.5.2008
