Taannoisen
Vittuilua Viiskulmasta –kolumnisarjani 10. osassa kirjoitin Anssi Kelasta
aika ilkeästi. Pidin hänen Nummela-albuminsa jättimenestystä
osoituksena suomalaisten rakkaudesta keskinkertaisuuteen. Sentään
vertasin Kelaa ja Lauri Tähkää ensin mainitun eduksi.
Alkukesästä sain sitten sähköpostia Kelalta, joka oli
tullut lukeneeksi kirjoitukseni. Odotusten vastaisesti tarjolla ei ollut tulta
ja tulikiveä kriitikon niskaan, vaan haastattelupyyntö. Kela arveli
jännitteisen haastattelutilanteen synnyttävän kiinnostavampaa
journalismia kuin mitä hänestä yleensä tehdään.
Pyyntöön oli luonnollisesti pakko suostua, ja nyt Kelan neljännen
albumin, Aukio-nimisen tarinallisen kokonaisuuden, ilmestyttyä on aika
saattaa lopputulos julkisuuteen. Todettakoon varmuuden vuoksi, etten suinkaan
lähtenyt haastattelemaan Kelaa päästäkseni vittuilemaan
hänelle. Tarkoituksena oli enemmänkin ottaa selvää, miksi
hän tekee sellaista musiikkia kuin tekee.
Haastattelupaikaksi valikoitui Café Jugend Esplanadilla. Sinänsä
hienoa vanhanaikaista ympäristöä rasittaa tietty lounaspaikkahenki,
mutta äänisaasteesta ei tarvitse muutenkaan välittää,
kun toimittaja ei saa mp3-soitinta edes nauhoittamaan. Mennään siis
kynän ja paperin avulla.
Nummelan 160 000 kappaleen myynnistä on jo aikaa, ja edellisen
kerran Anssi Kela näyttäytyi levyttävänä artistina
neljä vuotta sitten. Rakkaus on murhaa (2005) myi ”enää”
kultaa. Kovin suuria otsikoita ei kerännyt myöskään Kelan
viimevuotinen romaanidebyytti Kesä Kalevi Sorsan kanssa. Aukion ensimmäinen
singlelohkaisu, mahtipontisen springsteeniläinen ”Aamu” on
soinut paljon radiossa, mutta on albumin ainoa ilmeinen hitti. On siis kyseenalaista,
miten suuri yleisö ottaa Kelan paluun vastaan.
Miehen omat ajatukset tilanteestaan ovat kahtalaisia. Toisaalta olisi hauska saada vähän lainoja maksettua, toisaalta Kela tietää, ettei hittiä voi suunnitella.
"En oikein tiedä, onko Nummela myllynkivi mun kaulassa vai se, mikä edelleen pitää mut pinnalla. Siitä kysytään aina sellaiseen sävyyn, että oletko pettynyt, jos uusi levy ei myy yhtä paljon. Tietenkään se ei myy."
Hän valaisee lauluntekijän todellisuutta havainnollisesti:
"Suurin osa mun tuloista tulee Teostoista, eikä niiden suuruutta voi tietää, ennen kuin rahat tipahtavat tilille. Ei siinä oikein voi verosuunnittelua harrastaa."
Poissaolo levytysmarkkinoilta lisää epävarmuutta. Syksyn keikkakalenteri ei vielä ole halutussa määrin täynnä. Kela arvelee konserttijärjestäjienkin odottavan, miten Aukiolle käy.
Kenties oma elämäntilanne on vaikuttanut myös levyn tarinaan. Tarinanhan Aukio siis kertoo: se sijoittuu pieneen suomalaiseen kaivoskaupunkiin, jossa kertojahahmo paiskii maanalaista duuniaan voidakseen elättää vaimon ja tulevan lapsen ja maksaakseen talovelat. Mutta ”käärme pörssin ruuduilla” ei tunne armoa, kaivoksessa ilmoitetaan irtisanomisista ja rinnastuksena talouden romahdukselle koittaa konkreettinen romahdus, jonka taakse kertoja jää loukkoon. Loppu sujuu uskonnollis-esoteerisissä tunnelmissa.
Aukio sisältää poikkeavasta toteutuksestaan huolimatta paljon sitä, mikä Kelan teksteissä on aiemminkin häirinnyt. Ristiriitaiset teemat eivät lyö toistensa kanssa kättä, tarinan hahmot eivät herää eloon, tapahtumat eivät jaksa koskettaa. Toisaalta se on musiikillisesti miehen selvästi monipuolisin ja vahvin kokonaisuus. Tässä suhteessa Kela on edennyt valovuosia Nummelan hittibiiseistä, joiden taustat olivat vaihdettavissa päittäin.
Tämän artisti myöntää itsekin:
"Puistossa ja Mikan faijan BMW olivat käytännössä sama biisi. Tässä kaikki ovat mielestäni erilaisia. ’Romahdus’ on rokkaavampi, ’Loukussa’ melkeinpä Pink Floydia, mitä en ole tehnyt koskaan ennen. Tämä on kuitenkin poplevy, joka koostuu irrallisista popbiiseistä."
Levyä tehdessään Kela yritti kuunnella referenssiksi klassisia konseptialbumeita, lähinnä 70-luvun progeteoksia. Hän sanoo, ettei ymmärtänyt niiden tarinoista mitään. Enemmän Aukio muistuttaakin Samae Koskisen alkuvuotista, niin ikään nyky-Suomeen sijoittuvaa Elossa-levyä. Sitä Kela ei ole kuullut, mutta huomauttaa, että usein ajassa liikkuvia ideoita pulpahtelee sattumalta pintaan eri tahoilta.
Voisiko kyse olla jonkinlaisesta vastaiskusta mp3- ja irtobiisikulttuurille?
”Ehkä hyvinkin. Mietin ihan tietoisesti, että jos haluan vielä joskus tehdä konseptialbumin, niin se pitää tehdä nyt. En usko, että enää kymmenen vuoden päästä tehdään… tai siis varmasti tehdään albumeita, mutta ne eivät enää ole musiikin kuluttamisen keskiössä.”
Teksteistä puhuttaessa Kela tuo selväsanaisesti esiin sen, ettei ole niiden suhteen mitenkään suunnitelmallinen. Sävellykset ovat ensin, ja ne täytetään sopivilla sanoilla. Jopa romaaninsakin hän aloitti sattumanvaraisella, paperille ilmaantuneella lauseella ja alkoi vasta sitten miettiä, mistä juttu kertoisi.
Aukio syntyi eri tavalla, mutta senkin hahmottuminen otti aikansa.
”Alun perin ajattelin vain sitä fiilistä, millaista on elää pienellä paikkakunnalla, kun kaikki muut ovat päässeet pois. Sitten siihen tuli se kaivos.”
Sen myötä levylle tulikin vahvasti duunarihenkinen yleissävy. Sanon Kelalle, että mielestäni Aukio on hyvin sosiaalidemokraattinen albumi.
Mies naurahtaa. ”No kunhan ei perussuomalainen.”
”Lähtökohtana
ei ollut tehdä lamalevyä, vaan keskittyä yksittäisen ihmisen
fiiliksiin. Edellisen laman aikaan olin lukiossa, eikä suhdanteet vaikuttaneet
omaan elämään. Nyt on asuntovelat. Ajattelin, miten voimaton
sitä on, kun päätökset tehdään jossain toisessa
maassa. Eikä niitä tee kukaan tietty ihminen, maailman hallitsija
on hirviömäinen tamagochi, jota pitää ruokkia että
se viihtyy.”
Pienen ihmisen voimattomuus onkin albumin keskeisiä teemoja. Jo avausraidan kertosäkeessä kaivoskylän poika huutaa, mutta huuto hukkuu ’miljoonien samanlaisten surinaan’. Romahdus-biisissä mietitään, mahtavatko päätösten tekijät tietää, mitä tuhoavat.
Näiden mietteiden synkkyyttä Kela on sitten loiventanut kertojan suhteella vaimoonsa, joka on aikanaan pelastanut miehen kyläkapakan ringistä ja on edelleen se voima, joka saa aamuisin lähtemään töihin. Levyn imelimmät biisit toimivat heikoiten. Vaimo jää abstraktiksi hahmoksi, joka kuvataan puhtaan ihanteellisesti.
Kela puolustautuu sanomalla, ettei levyn musiikillinen muoto sallinut kirjoittaa dialogeja, jotka olisivat syventäneet pariskunnan suhdetta. Vaimo nähdään vain siten kuin mies hänet näkee. ”Kertojahan kutsuu sitä suoraan enkeliksi.”
Sitten on vielä se kolmas taso, kummitusjuttu. Aukion loppu ja päähenkilön
kohtalo jäävät aikamoisen mystisiksi. Kela väittää,
ettei ole koskaan ollut erityisen kiinnostunut kummitusjutuista, mutta jostain
syystä tätä tematiikkaa vain tunkee hänen tuotantoonsa.
Sitä on sellaisissa vanhoissa kappaleissa kuin ”Faijan haamu”
ja ”Hakaniemen harmaa mies”, niin myös romaanissa.
On helppo uskoa, ettei hän tosiaan mieti tekstejään kovin analyyttisesti.
Musiikkiahan Aukio kuitenkin on, ja sen tekijällä on musiikillinen taustansa. Siitäkin pitää tietysti puhua.
Tarinankertojan hommiin Kela sanoo päätyneensä ensisijaisesti kantrimusiikin kautta. 90-luvun alussa hän teki tietoisen päätöksen tutustua siihen.
”Siihen asti ajattelin, että se on hirveintä mahdollista paskaa, Amerikan humppaa. Paljon paljettia, liian ylös vyötetyt farkut.”
Ensimmäiseksi alan levyksi valikoitui Willie Nelsonin kokoelma. ”Keskityin kuuntelemaan tekstejä, ja niistä aukesi elokuvia pään sisälle.”
Kela alkoi kirjoittaa vastaavia biisejä itsekin, mutta tuolloisen Pekka ja Susi –yhtyeen ohjelmistosta ne eivät löytäneet paikkaansa. Näissä kappaleissa oli Nummelan megamenestyksen alkusiemen. Tosin Kela sanoo, ettei lähtenyt tietoisesti rakentamaan soolouraa, vaan ajatteli demon levy-yhtiöön lähettäessään, että biisit voisivat mennä muillekin artisteille.
Nykyään Kela intoilee mm. nuoruutensa kasarisoundista, jonka paluuta hän sanoo tervehtivänsä ilolla. Kasaridiggailussaan mies ei ole millään muotoa snobistinen. Aamu-hitinkin hän väittää olevan ”enemmän [Rick] Springfieldiä kuin Springsteeniä”, ja urkusoundin vaikutteita voi Brucen ”Glory Daysin” ohella hakea myös Dire Straitsin ”Walk of Lifesta”.
Kela on mennyt vielä tätäkin syvemmälle ja diggaillut myös juustoista ”yacht rockia”, jota tällä sivustollakin on aikanaan käsitelty.
Kokonaan uutta kuvaa Anssi Kelasta ei haastattelun myötä synny,
sen sijaan jo aiemmin olemassa ollut terävöityy. Kela on kansan
mies, tavisten äänenkannattaja ja yksi heistä. Se ilmenee niin
hänen musiikillisista tottumuksistaan kuin tekstien aiheista –
myös turhaa hienostelua karttavasta käsittelytavasta. On huomioitava,
että kömpelyydessäänkin hänen sanoituksensa käsittelevät
oikeasti isoja aiheita, toisin kuin sen Lauri Tähkän tai vaikkapa
Yön.
Miksihän sitten jälkimmäiset tulevat varmasti myymään
tänä syksynä enemmän?
Siksikö vain, että vaikeina aikoina tiedetään kaivattavan
eskapismia?
Teksti: Niko Peltonen
Kuvat: Risto Vauras/ anssikela.com
Anssi Kela: Aamu
Julkaistu 15.9.2009
