Maallinen
maine on katoavaista. Kysykää vaikka George Bryan ”Beau”
Brummellilta (1778-1840). Brummellin saavutukset ovat tietyllä mittakaavalla
kiistattomia. Hänet muistetaan vähintään pistämättömänä
tyyliniekkana, jonka ansiosta miesten tavallisin juhla-asu koostuu yhä
edelleenkin puvusta ja kravatista. Siitä huolimatta tämä Englannin
hovin entinen lemmikki ja koko valtakunnan parhaiten pukeutunut mies kuoli
rutiköyhänä kupan runtelemana mielipuolena Ranskan Caenissa
vain 61 vuoden ikäisenä, vaikutusvaltaisten ystäviensä
ja ihailijoidensa unohtamana.
Maallinen maine on katoavaista. Kysykää vaikka The Beau Brummelsilta.
Heidän nimikaimansa surullinen kohtalo oli tuskin kitaristi/säveltäjä
Ron Elliottin ja laulaja Sal Valentinon mielessä, kun he päättivät
The Beatlesin ja muiden brittiyhtyeiden innoittamana perustaa bändin,
joka kantoi kuuluisan englantilaiskeikarin nimeä. Ajatuksena oli varmasti
mieluimminkin, että jos hyvin kävisi, kuuntelijat saattaisivat itse
asiassa luulla The Beau Brummelsin olevan yksi näistä hieman kummallisista,
mutta vastustamattomista pitkätukkabändeistä, jotka tulivat
Atlantin takaa myymään rock ’n’ rollin uudelleen Amerikan
nälkäisille teineille. Vaikka hommassa ei vaikuttanut monien rockbisneksen
veteraanien vinkkelistä katsottuna olevan mitään järkeä,
niin sillä tavalla se vaan tuntui menevän. Nyt piti olla noin neljä
jätkää bändissä, kaksi kitaraa, basso ja rummut (joskus
urut, koska Animalsilla oli urut), tiukat housut, sekä totta kai pitkä
pottatukka. Elvis ja kumppanit taaksenuoltuine torttuineen vaikuttivat jurakautisilta
jäänteiltä. Motown ehkä vielä takoi kultaa, mutta
nuoren Amerikan soundi oli muuttunut. Sitä joko hyppäsi kelkkaan
tai jäi mäkeen istumaan. Ron Elliott ja Sal Valentino olivat ajatelleet
lähteä laskemaan ja olla alhaalla odottelemassa ennen kuin muut
pääsisivät edes kukkulan laelle saakka.
Tietenkään Elliott, Valentino ja heidän bänditoverinsa
Ron Meagher(basso), John Peterssen (rummut), sekä Declan ”Dec”
Mulligan (kitara) eivät olleet ainoita jotka olivat nähneet A Hard
Day’s Nightin ja päättäneet ettei homma nyt niin hankalalta
vaikuttanut. 60-luvun puolessa välissä ympäri Amerikkaa autotalleissa
aseteltiin Kinksin biisien sointuja uuteen järjestykseen ja unelmoitiin
koulun tyttöjen ihailevista katseista ja pitkistä sääristä
(ja muustakin). Muutamilla oli myös sen verran mielikuvitusta, että
he antoivat bändilleen jollakin tavalla Brittein saarille viittaavan
nimen. Vaikka yhtye olisikin kotoisin Teksasista, niin miksipä sen nimi
ei voisi olla esimerkiksi Sir Douglas Quintet?
The Beau Brummelsilla oli kuitenkin samantapainen ässä hihassaan
kuin esimerkiksi heidän Los Angelesilaisilla aikalaisillaan The Byrdsillä.
Ron Elliott oli vähintäänkin Gene Clarkin tasoinen laulunkirjoittaja.
Elliott oli lapsuudestaan asti ollut kiinnostunut musiikista. Hänen varhaisia
innoittajiaan olivat olleet George Gershwinin kaltaiset Tin Pan Alley-säveltäjät
ja hänen isänsä vanhat countrylevyt. Rock ’n’ rollia
Elliott piti, kenties The Everly Brothersia lukuun ottamatta, primitiivisenä
ja yksinkertaisena huttuna. Lopulta hän päätyi San Francisco
State Collegeen opiskelemaan tähtäimessään ura Broadway-säveltäjänä.
Suunnitelmat kuitenkin muuttuivat, kun hänen vanha koulukaverinsa Sal
Valentino soitti ja kertoi etsiskelevänsä muusikkoja tulevalle keikalle,
jota ei oikein olisi enää viitsinyt peruakaan, vaikka loppu bändi
oli tehnyt oharit.
Valentino oli omalla tavallaan yhtä poikkeuksellinen lahjakkuus kuin
Elliott. Hänen herkän sointuva äänensä ja omaperäinen
vibratonsa erottivat The Beau Brummelsin välittömästi muista
kalifornialaisista autotallibändeistä. Valentinon ääni
oli samalla uhkaava ja herkkä, huokuen samanlaista ikiaikaista amerikkalaista
melankoliaa kuin Elliottin sävellykset, jotka tuntuivat kumpuavan ennemminkin
Appalakkien vuoristosta kuin Mersey-joen rannoilta. The Beau Brummels ei oikeastaan
ollutkaan autotalli-, country- tai folk-rock -yhtye, vaan kaikkia näitä
ja myös jotain enemmän. Heillä oli oma tunnistettava soundinsa,
hienoja kappaleita enemmän kuin levyille mahtui, pottatukat, tiukat housut
ja Valentinossa yksi 60-luvun omaperäisimmistä laulajista. Mutta
totta kai hommat menivät pieleen heti alusta asti.
Tai eivät nyt ehkä sentään aivan alusta asti. The Beau
Brummelsin ensimmäinen single, poikamaisen uhmakas kostofantasia Laugh,
Laugh nousi heti Yhdysvaltain singlelistan top 20:neen. Melankolinen mestariteos
Just a Little pärjäsi vielä paremmin. Se nousi jo kymmenen
myydyimmän joukkoon. Singlejä seurannut, Sly Stonen tuottama, Introducing
The Beau Brummels-debyyttilevy oli ajan mittapuun mukaan vahva ja yhtenäinen
kokonaisuus, josta tosin on kuultavissa levytysaikataulun kireys. Huippuhetkiin
lukeutuu sinkkujen lisäksi surumielinen huuliharpun sävyttämä
They’ll Make You Cry, jonka sanotukset hipovat ihmisvihaa. Kertoja neuvoo
tyttöään: ”The strongest survive/ I tell you no lie/
don’t think twice/ if you’re nice/ they’ll make you cry.”
Levy pärjäsi myös kaupallisesti mukavasti, nousten parhaimmillaan
albumilistan sijalle 24.
The Beau Brummelsin taiteellinen kultakausi alkoi kuitenkin varsinaisesti
vasta heidän toisella levyllään, myös vuonna 1965 julkaistulla,
Volume 2:lla. Levyn avaa itsevarma single Tell Me Why, jossa The Byrds-tyyliset
folkrocksävyt ovat aikaisempaa selvemmin esillä, mutta sanoitukset
liikkuvat The Beau Brummelsille tyypillisillä synkemmillä vesillä
(You tell me life was meant to be/ one third good, two thirds misery / tell
me why”). Myös Doesn’t Matter -kappale on kyynisyydessään
häkellyttävä aikana jolloin useimmat tuntuivat haluavan uskoa
uuden ajan alkuun. ”People all around in quiet/ talk until your mouth
is dry/ they won’t hear”, Valentino laulaa Ron Meagherin harmonisoidessa,
ilmoittaen yksikantaan sen jälkeen, että millään ei oikeastaan
ole mitään väliä.
Levyllä on toki myös lauluja rakkaudesta, mutta innoittajana vaikuttaa
mieluimmin toimineen Del Shannon kuin The Beatles. Naiset ovat petollisia
ja tuskaista sydäntä kirvelee. Levyn todellinen helmi on kuitenkin
Velvet Undergroundin herkempiä hetkiä muistuttava balladi Sad Little
Girl. Valentino kuvailee tuskasta värisevällä äänellä
kaunista tyttöä, joka itkee ja kävelee meren rannalla rakkaansa
hylkäämänä. Laulun lohduton sävy antaa ymmärtää,
että tyttö on aikeissa antautua aaltojen vietäväksi. Valentinon
koruton tulkinta ja yksinkertainen folk-melodia luovat yhdessä hyytävän
tunnelman. Kappaleessa kiteytyy The Beau Brummelsin taito luoda musiikkia
joka on täydellisesti ajasta irrallaan.
Tähän mennessä kaikki siis vaikutti hyvältä, mutta
sitten ongelmat alkoivat. Declan Mulligan oli erotettu (tai eronnut) bändistä
ensimmäisen levyn jälkeen. Muuten yhtye pysyi kassassa, mutta jatkuva
kiertäminen vaati veronsa varsinkin diabetesta sairastavan Elliottin
osalta. Hänen tilaansa oli vaikea valvoa tien päällä ja
muutamia kertoja Elliott kärsi vakavista kohtauksista, jotka pahimmillaan
johtivat esiintymisien peruuntumisiin. Ja kuten kaikki tietävät,
ongelmilla on valitettavasti tapana seurata toisiaan. The Beau Brummels levytti
pienelle Autumn-levy-yhtiölle, jonka Warner Bros. osti Volume 2-levyn
ilmestymisen jälkeen. Autumnin omistaja Tom Donahue kuitenkin myi Elliottin
sävellysten esitysoikeudet toiselle taholle, minkä vuoksi Warner
Bros. kieltäytyi julkaisemasta The Beau Brummelsin itse säveltämää
materiaalia. Seuraava levy The Beau Brummels ’66 olikin lähinnä
jonkinlainen suuryhtiön nöyryytysnäytös. Bändi joutui
tekemään albumillisen versioita muiden yhtyeiden tuoreista hiteistä
(joiden esitysoikeudet Warner Bros. ”sattumalta” omisti). Bändin
poikien innokkuudesta kertonee jotain se, että levylle on versioitu sekä
Hang on Sloopy että Louie Louie.
Vuonna 1966 Ron Elliott lopetti esiintymisen yhteen kanssa, osittain diabeteksen
vuoksi ja osittain siksi, että hän ei alun perinkään ollut
kova live-konserttien ystävä. Don Irving paikkasi Ron Elliottia
jonkin aikaa The Beau Brummelsin kiertuekokoonpanossa, mutta lopulta yhtye
lakkasi esiintymästä kokonaan, varsinkin kun rumpali John Petersenkin
sai tarpeekseen ja siirtyi sunshinepop-yhtye Harpers Bizarreen. The Beau Brummelsin
taiteelliset ansiot eivät tästä kuitenkaan kärsineet.
Warner Brothersillakin oltiin vihdoinkin tultu järkiinsä ja niinpä
Elliott, Valentino ja Meagher kokoontuivat studioon luomaan levyn joka olisi
heidän tähän mennessä kunnianhimoisin.
Triangle
oli jotain aivan muuta kuin sitä edeltäneet Introducing, Volume
2 ja ’66, jotka kuitenkin olivat melko lailla perinteistä beat-musiikkia
. Ron Elliott pääsi vihdoin tekemään kappaleita, joiden
ei tarvinnut mahtua tuon ajan ahtaaseen pop-formaattin. Tuloksena oli unenomainen
konseptialbumi, jossa country, folk, pop ja psykedelia yhdistyvät saumattomaksi
kokonaisuudeksi. Konseptina ei toimi niinkään tarina kuin hieman
epätodellinen, raukea tunnelma. Levyn mieleenpainuvimpia kappaleita ovat
Painter of Women, The Wolf of Velvet Fortune ja singleksikin lohkaistu Magic
Hollow. Painter of Women alkaa muistuttaen hieman The Velvet Undergroundin
Venus in Fursin lempeämpää serkkua. Laulu kertoo sokeasta maalarista
joka myy teoksiaan keisareille ja kuninkaille maalaten kullekin kuvia naisista
jotka he näkevät unissaan. Vielä mystisempi on haitarin, sellon
ja Van Dyke Parksin soittaman cembalon säestämä Magic Hollow,
jossa tunnutaan kuvailevan eräänlaista auvoista maagista vankilaa.
Lysergidihapolla on varmasti jotain tekemistä moisen mielikuvituksellisuuden
kanssa… The Wolf of Velvet Fortunessa puolestaan kerrotaan metsästä,
jossa kukat kukkivat ja jonka läpi puhaltavat ”merkilliset tuulet”.
Lopulta törmätään outoon murheelliseen tyttöön
joka ei ole koskaan nähnyt aurinkoa. Kertosäkeessä Valentino,
öhöm, “monimerkityksellisesti” laulaa: ”Delight,
delight/ the wolf of velvet fortune is upon his merry flight. / Goodnight,
goodnight/ he travels in the beauty of silver glowing night/ Delight!”
Moisen hämyilyn vastapainoksi levyllä on myös kelpo versiot
Merle Travisin kantri-ikivihreästä Nine Pound Hammer ja Randy Newmanin
Old Kentucky Homesta.
Vaikka Triangle olikin loistava albumi, se ei kuitenkaan menestynyt kaupallisesti.
Tämä oli kenties arvattavissa varsinkin, kun otetaan huomioon, että
levyltä ei oikeastaan löytynyt ainuttakaan pop-singleä, ja
että tässä vaiheessa The Beau Brummels ei enää ollut
olemassa kiertävänä rock-yhtyeenä. Sal Valentino ja Ron
Elliott päättivät kuitenkin yrittää vielä kerran.
He pakkasivat laukkunsa ja lähtivät tuottaja Lenny Waronkerin kanssa
Nashvilleen. Mukana seuraavissa levytyssessiossa oli mm. Bob Dylanin John
Wesley Hardingilla soittaneita studiomuusikkoja, kuten kitaristi Jerry Reed
ja Kenneth A. Buttrey, joka myöhemmin rummutti useilla Neil Youngin parhaista
levyistä (mm. After the Goldrushilla, Harvestilla ja Tonight’s
the Nightilla). Ympäristöstä ja muusikoista huolimatta vuonna
1968 julkaistu Bradley’s Barn ei kuullosta väkinäiseltä
yritykseltä soittaa Nashville-countrya tai noin vuoden päästä
muotiin tulevaa country-rockia, vaan The Beau Brummelsin näkemykseltä
countrysta. Levyllä ei kuulla viuluja, steel-kitaroita tai jodlausta.
Country oli alusta alkaen ollut yksi The Beau Brummelsin soundin keskeisistä
tekijöistä, minkä takia Bradley’s Barn kuulostaa ennen
kaikkea vaivattomalta ja luontevalta. Levy oli myös pullollaan loistavia
kappaleita, kuten Turn Around, Deep Water, Long Walking Down to Misery ja
Cherokee Girl. Arvatenkin kauan kaivattua menestystä ei edelleenkään
kuulunut.
The Beau Brummels hajosi pian levyn ilmestymisen jälkeen ja katosi historian
hämäriin. Nykyään koko bändistä kuulee mainittavan
enää harvoin. Bradley’s Barn ehkä tuodaan joskus esiin
listattaessa parhaita country-rock-levyjä. Miksi yhtyettä ei sitten
muisteta? Ensinkin on tärkeää pitää mielessä,
että taiteellinen erinomaisuus ei ikinä takaa automaattisesti paikkaa
rockin historiankirjoissa (tai taiteellinen vaatimattomuus sitä, ettei
sinne pääsisi [vrt. Madonna Rock And Roll Hall of Famessa]). Usein
puhutaan myös sen tärkeydestä, kuinka paljon yhtye on vaikuttanut
myöhempiin muusikoihin. On vaikea uskoa etteivät sellaiset The Beau
Brummelin aikalaiset, kuten esimerkiksi Love tai Grateful Dead olisi ikinä
kuulleet bändin uraauurtavia varhaisia levytyksiä. Toisaalta Brummelsien
soundi oli kuitenkin jollakin tavalla liian monimutkainen yksi yhteen kopioitavaksi.
Lopullinen syy The Beau Brummelsin verrattaiseen unohtumiseen taitaa kuitenkin
olla se, että Ron Elliott, Sal Valentino tai kukaan mukaan yhtyeen jäsenistä
ei vetänyt happoövereitä, liittynyt hämärään
uskonnolliseen kulttiin, tehnyt itsemurhaa 27-vuotiaana tai tuon alkuperäisen
englantilaisdandyn tapaan kuollut kupan näivettämänä sekopäänä.
Tällä tapaa he ovat hyvin samanlaisia kuin 60-luvun brittipopnerot
The Zombies, joiden taiteellinen ylivertaisuus huomattiin laajemmalti noin
40 vuotta bändin hajoamisen jälkeen. The Zombiesin tapaan The Beau
Brummels yksinkertaisesti lopetti, koska ketään, bändiä
tai kuulijoita, ei enää tuntunut kiinnostavan. Rockfanit rakastavat
pamahduksia, eivätkä pihahduksia. Suurta draamaa tai ei, on kiistatonta,
että The Beau Brummels julkaisi neljä erinomaista levyä, jotka
toivon mukaan jonakin päivänä lunastavat ansaitun paikkansa
rockin klassikkojen joukossa.
Toisaalta pitää muistaa, että paras tapa kunnioittaa loistavaa
musiikkia on pistää levy pyörimään, istua alas ja
kuunnella. Ja toistaa tämä useita kertoja.
Teksti: Antti Vanhatalo
Kuvat: www.beaubrummels.com
Linkit:
Julkaistu 17.3.2008
