Kuusi - Poptähden harharetket

Pop-tähden harharetket - Daryl Hall ja Sacred Songs

Me täällä Kuusessa olemme Fergien, Rihannan ja emon lisäksi kiinnostuneita myös niistä vähän oudommista rock- ja pop-musiikin sivupoluista. Monet kiehtovimmista levyistä ovat sellaisia, joilla aiemmin suhteellisen mielikuvitukseton pop-tähti yhtäkkiä sekoaa ja intoutuu kokeilemaan musiikillisen ilmaisun äärirajoja. Monelta musiikkituntijaltakin menee varmasti pullamössöt kurkkuun, kun väitän, että Daryl Hallin Sacred Songs on vähintään yhtä hyvä, jollei parempi kuin David Bowien hienot 70-luvun lopun julkaisut Low, ”Heroes” ja Lodger. Mutta mitäs sitä totuutta vääristelemään? Lukekaa eteenpäin ja hämmästykää.

Kaikuja, sankareita ja taikuutta

Daryl Hall on tietysti se vähemmän viiksekäs puolikas 80-luvulla suositusta pop-rock/soul duosta, Hall & Oatesista. Tämä voimakaksikko hallitsi myyntilistoja ja MTV:tä 80-luvun alussa, jolloin sellaiset sähköisen modernit ja hiukan dorkat hittibiisit, kuten Private Eyes, Maneater ja Family Man tykittivät miljoonien ihmisten verkkokalvoille ja kuuloluihin. Parivaljakon musiikki oli täynnä muovisia biittejä, juustoisia syntetisaattoreita, käärittyjä puvuntakin hihoja, urbaania virtaviivaisuutta, mutta myös tarttuvia new wave -vaikutteisia sinisilmä-soul-kappaleita. Albumit, kuten Voices, Private Eyes, H20 tai ainakin Best of - kokoelma Rock ’n Soul Part 1, kuuluivat jokaisen itseään kunnioittavan juppipoikamiehen levyhyllyyn, ainakin jos halusi saada vähän ”toimintaa” lauantai-iltana. Takatukkien, viiksien ja hölmön olemuksen alle kuitenkin peittyi se tosiasia, että varsinkin Daryl Hall oli loistava laulaja, jonka ääni taipui hetkessä sielukkaasta alarekisteristä herkkään falsettiin. Eivätkä nämä yöelämän sankarit olleet myöskään mitään levy-yhtiön marionetteja vaan hittivainun omaavia biisinkirjoittajia, jotka myös tuottivat levynsä itse.

Duon menestys ei kuitenkaan tullut hetkessä. Hall & Oates julkaisi ensimmäisen levynsä, hupaisasti nimetyn Whole Oatsin, jo vuonna 1972. Ensimmäisen hittinsä, Sara Smile, duo onnistui sorvaamaan vuonna 1975, jolloin legendaarisella drag queen -kannella varustettu duon nimeä kantava LP ilmestyi. Hiukan imelällä tavalla sielukas, arvattavasti rikkaasta tyttörukasta kertova, Rich Girl oli duon ensimmäinen ykköshitti, mutta onni jäi lyhyeksi. 70-luvun viimeisinä vuosina Hall ja Oates yrittivät kaikkia niksejä rockista diskoon, mutta listasijoitukset jäivät vaatimattomiksi.

Daryl Hallin sisällä sykki kuitenkin intohimo myös taiteellisempaa musiikkia kohden ja vuonna 1977 hän alkoi työstää soololevyään, josta tulisi yksi 70-luvun lopun uutta aaltoa ennakoivan taidepopin mestariteoksista. Kolmea vuotta aikaisemmin Hall oli tavannut King Crimson yhtyeen johtohahmon, silmälasipäisen ja vakavamielisen taide-rock-kitaristin ja ”matemaattisen svengin” kuninkaan, Robert Frippin. On ehkä hiukan vaikea löytää yhteyksiä näistä kahdesta varsin erilaisesta säveltaiteilijasta, mutta miehet tulivat hyvin toimeen ja päättivät jo tuolloin tehdä tulevaisuudessa yhteistyötä.

Fripp oli toki luonut taiteellisesti kunnianhimoista musiikkia jo yhtyeensä kanssa, josta olikin tullut yksi progressiivisen rockin suurista nimistä, mutta varsinkin Brian Enon kanssa vuonna 1973 tehty levy No Pussyfooting antoi suuntaa tulevasta. Levyn kahdella pitkällä ambient-kappaleella, Heavenly Music Corporation ja Swastika Girls, Eno & Fripp kehittivät ”frippertronics”-tekniikan, jossa nauhaloopeilla rakennetun analogisen delayn avulla luotiin jatkuvasti muuttuvia sähkökitaramattoja. Tekniikka muodostuikin pian Frippin tavaramerkiksi ja yhdeksi avant garde -kitaroinnin kulmakiveksi.

Toinen tärkeä askel kohti Sacred Songsia oli Frippin yhteistyö David Bowien kanssa ”Heroes”-levyllä. ”Heroesilla” ja sitä edeltävällä Low:lla, Bowie, Eno ja tuottaja Tony Visconti loivat soundin, joka toi 70-luvun alussa syntyneen ns. krautrockin sekä Enon kehittelemän ambientin soundit musiikin valtavirtaan. Näin Bowie loi onnistuneesti nahkansa, saaden uuden imagon kunnianhimoisena kokeellisena muusikkona ja antoi tärkeitä vaikutteita muutamaa vuotta myöhemmin syntyneille uuden aallon, synapopin ja post-punkin genreille. Bowie teki samanlaisen muuntautumistempun kuin Hall myöhemmin samana vuonna. Vaikka Bowie olikin aina ollut poikkitaiteellisempi kuin useimmat pop-tähdet, nämä levyt olivat hänen ensimmäiset tarkoituksenmukaisen epäkaupalliset luomuksensa. Fripp soitti soolokitaraa ”Heroesilla” ja käytti sen toisen puolen ambient-kappaleissa frippertronics-tekniikkaa. On ilmeisestä, että Fripp hyödynsi sessioissa saamaansa inspiraatiota, kun hän lähti työskentelemään Hallin kanssa tämän debyytin tuottajana ja kitaristina.

Kolmanneksi Hall oli vuonna 1974 kiinnostunut kaikenlaisesta esoteerisesta tiedosta, kuten kabbalasta, kelteistä ja druideista. Erityisesti Aleister Crowleyn kehittämä Thelema-uskonto ja siihen liittyvä taikuus (magick) vaikutti Hallin ajatteluun ja Sacred Songs -levyn sanoituksiin. Samoihin aikoihin Fripp oli armenialaisen mystikon, G.I Gurjieffin, ajatusten pauloissa, joten tässäkin suhteessa miesten ajatusmaailmat kohtasivat.

Pyhiä lauluja

Sacred Songsin avaa ”Heroes” -levyn rock-kappaleita, kuten Joe the Lion tai Beauty and the Beast, muistuttava nimikappale. Biisi rokkaa oikein kunnolla, mutta ei perinteisellä boogie-tyylillä. Sen sanoitukset ovat kuitenkin kappaleen omituisin puoli. Hall tuntuu laulavan rakastajalleen, joka toivoisi pääsevänsä mukaan biisin sanoituksiin: ”I like to read and I like to write/ But you could persuade me to put the book down tonight/ Just please don't ask to be a song heroine/ It's not that easy just to stick you in, stick you in”. ”Stick you inistä” päästään pian ”stick it iniin” ja juuri, kun kappale alkaa tuntua pornolaululta Hall julistaa, että nämä kappaleet ovat liian ”pyhiä” tähän tarkoitukseen: ”They're all sacred songs/ They're not easily won/ You know the words just seem to live on/ The thoughts are sacred/ Though the sound is profane/ But this and that you know they're/ One and the same”. Hall oli vakaasti päättänyt luopua helpoista rakkauslyriikoista, perinteisen musiikillisen ilmaisun lisäksi.

Seuraavalla kappaleella, Something in 4/4 Time jatketaan sanoitusten puolesta samoilla linjoilla. Melodialtaan kerrassaan hienon taidepop-taustan päälle Hallin sielukas ääni tilittää: ”Sooner or later its a matter of money/ And then its just a matter of time/ You can say you don't care and you think its funny/ But baby its your life on the line/ Youre selling yourself and that's a matter of fact”. Uudestaan taiteilijana syntynyt Hall tuomitsee pop-maailman rahanhimon ja taiteelliset kompromissit, sillä jos haluaa hittisinglejä: ”So you gotta have something in 2/4 time/ You gotta have something that always rhymes/ You gotta have something in 4/4 time/ You gotta have something/ Gotta have something that rhymes”. Kun mies kappaleen lopussa anellen todistaa falsetissa ”You gotta have something/ gotta have something...” voi kuvitella, että intoa on haettu miehen epätoivoisesta hittimetsästyksestä Oatesin kanssa.

Something in 4/4 Timessä tulee mukaan myös ensimmäistä kertaa Frippin frippertronics-kitara. Biisin kitarasoolon paikalla ei olekaan mitään melodista kuviota vaan Fripp vetää soolon paikalle abstraktin äänikudelman. Ikään kuin matkien radiokohinaa noiden tavoittamattomissa olevien hittikappaleiden välillä.

Levyn kolmas kappale, Babs and Babs, edustaa Sacred Songsia parhaimmillaan. Pianon, syntetisaattorin ja Frippin kitaran avulla kuljetetaan tarinaa, jossa hahmot nimeltään Babs ja Babs unelmoivat sängyssään kuutamoyönä kuolevien huutojen kaikuessa ulkona. Toinen heistä pyrkii dominoimaan toista, mutta alistuva Babs on kuitenkin salaisesti viisaampi osapuoli, joka näkee ensimmäisen Babsin ”hopeisten unien” ja ”tähdille puhumisen” turhuuden. Nämä ovat unen ja valveen sekaisen maailman harhaa, joka tuhoutuu kirkkaassa päivän valossa. Jälkimmäinen Babs ei kuitenkaan koskaan sano mitään.

Biisin hahmot tuntuvat symboloivan tunteen ja järjen sekä unen ja valvetilan välistä ristiriitaa. Kummatkin ovat kuitenkin kuunvalon täyttämässä makuukamarissaan sen seinien takana olevan todellisen maailman ulkopuolella. Fripp luo kappaleen keskelle näkymän tästä lohduttomasta ulkomaailmasta toistensa päälle rakentuvilla valittavilla särömaisemillaan. Lopulta Hall jättää Babsit sänkyynsä nukkumaan. He eivät koskaan pääse eroon toisistaan, joten heidän on parempi pysyä ystävinä ja Fripp siirtää kuuntelijan lopullisesti tutkimaan näkyä tämän ”kehdon” ulkopuolella kappaleen siirtyessä saumattomasti Urban Landscapeen. Tämä Ambient-tutkielma on niin kaunis, että ehkäpä elämä kuitenkin voi olla antoisampaa oman mielen ulkopuolella. Todellisuus on karu, mutta se voi myös olla kaunis, kuten nämä Frippin äänimaisemat.

Jos Urban Landscape maalaa kuvan öisestä kaupungista – sen neonvalojen yksinäisen sykkeen kauneudesta ja hiljaisesta omasta elämästä, sitä seuraava NYCNY kertoo miljoonakaupungin herkeämättömästä ja levottomasta vauhdista. Frippin jyräävän metallinen riffi on kuin autojen ja metrojunien lakkaamattoman metelin vertauskuva ja Hall kuulostaa siltä kuin vain karjumalla mielipuolen lailla hän estäisi kaupunkia syömästä itseään elävältä. New York on samalla huumaavan inspiroiva ja vaarallinen tuhoava voima: ”Try to run away/ Ya know its no use/ Tongue in cheek so I can't speak/ Vibrations knock my screws loose... Written in the air/ Written on return/ Nowhere bright as here nowhere else/ Written in the air/ Written on return/ Stones and fever dreams nothing else... NYC see ya real soon.../ NYC/ That grooves me/ NYC/ You move me/ NYC you lose me”. Frippin kitarasoolokin on kaukana tunnelmoivasta ambient-tyylistä. Se surisee kuin moottorisaha keskellä kappaletta, joka tyyliltään muistuttaa enemmän punkkia tai New Yorkin no wave/ punk-funk -yhtyeitä, kuin Hallin aikaisemmin tekemää soft-rock-soulia. NYCNY:n tehokkuutta vielä korostaa kappaleen sijoittuminen heti rauhallisen Urban Landscapen jälkeen.

Levyn toinen puolisko ei aivan onnistu nousemaan samoille huipuille kuin sen a-puolisko, mutta haravapa pystyisi. B-poski koostuu melkein pelkästään hitureista. The Farher Away I Am on hyvin hiljainen ja minimalistinen teos, ja ensimmäinen suora rakkauslaulu tällä levyllä. Se rakentuu Hallin soulahtaville uruille ja Frippin kitaran taustahuminalle, joka kuulostaa kuin sähkölinjojen laululta.

Why Was It So Easy edustaa Hallille tyypillisempää philly-soulia. Hall muistelee yhden illan suhdetta naisen kanssa, jolla on ”saksalaiset silmät” ja ”blondi valepuku”. Sanoitukset ovat ehkä hiukan hölmöt, mutta Hall voisi laulaa vaikka puhelinluetteloa, niin mahtavalta hänen vaivaton falsettinsa kuulostaa.

Don't Leave Me Alone With Her edustaa taas vähän vauhdikkaampaa osastoa. Kappale on hyvin Bowie-mainen tavalla, jossa pop-musiikkia yhdistellään jonkinlaiseen määrittelemättömään hulluuden vaikutelmaan. Biisin rytmi on funky, mutta Frippille ominaisen matemaattisella tavalla. Sanoituksetkin ovat häiriintyneen oloiset: ”Levels/ It's just a case of choosing my priorities/ Stages/ It's just the art of changing our perception/ But when I see that girl it messes my security/ So please don't leave me alone with her”. Näissä sanoissa kuulee myös merkkejä Crowleyn magian vaikutuksesta Hallin ajatteluun, varsinkin kahdessa ensimmäisessä säkeessä.

Survive koostuu hiukan Led Zeppelinin folk-kappaleita muistuttavista säkeistöstä ja jälleen Bowien mieleen tuovasta rock-kertosäkeistä. Sanoitukset ovat vähintään kummalliset: I'm not asking for much/ Only for time to stop/ And history to go unrecorded/ And people not to be people”.

Levyn lopettava Without Tears tuo taas esiin Hallin maagisen ajattelun ja kappaleen nimikin juontaa Crowleyn kirjasta Magick Without Tears. Paikoitellen nämä lyriikat eivät oikein toimi tämän kauniin soul-slovarin yhteydessä. Hall höpisee ”maataikuudesta”ja tulkitsee sanoituksia kuten: ”Looking for the lines/ But never knowing that stream/ Ley line/ That spring that's always flowing/ Spirals up and down then reverse direction/ Don't you wonder where the energy goes?”. Kerrankin voi olla helpottunut, että suurin osa sanoituksista kuitenkin käsittelee rakkautta, aihetta jonka Hall hallitsee paljon paremmin.

Parempi kirjoittaa jotain tasajakoista

Sacred Songsin kohtalo ei ollut 70-luvun lopulla onnekas. Hallin levy-yhtiö ei ymmärtänyt tällaista taidekokeilua ja pisti sen kolmeksi vuodeksi hyllylle. Hallin piti myös olla laulusolistina Frippin soololevyllä Exposure, mutta tämäkin meni levy-yhtiön toimesta myttyyn (lopulta Hall lauloi levyllä vain kaksi kappaletta). Kummankin projektin uskottiin ”tuhoavan Hallin kaupallisen potentiaalin”. Sacred Songsin piti myös olla osa trilogiaa Exposuren ja Peter Gabrielin toisen levyn kanssa, mutta tämäkin vision hajosi palasiksi levy-yhtiön sekoilun myötä. Sacred Songs julkaistiin lopulta vuonna 1980. Samana vuonna, jona ilmestyi Hall and Oatesin jättihittilevy Voices. Pop-tähteys kutsui Hallia ja Fripp jatkoi valitsemallaan tiellä. Sacred Songs jäi osoitukseksi siitä, mitä voi tapahtua, kun luovuudelle annetaan tilaa ja luovutaan musiikillisista ennakkoluuloista. Ehkäpä Hall oli oikeassa – ehkä nämä laulut tosiaan ovat pyhiä. Sellaisia ne ovat ainakin sille pienelle kuulijajoukolle, jotka ovat tämän mestariteoksen kuulleet.

Teksti: Kimmo Vanhatalo

Julkaistu 1.4.2008