Keskinkertaisuuden tähkäpellolla
”Säälittävää keskinkertaisuutta
/ ällöttävää keskinkertaisuutta / vinkuu jokainen
turpa täällä.” Näin luonnehti suomalaista
kulttuurielämää nuori Kauko Röyhkä. Kauko onkin mies,
joka on omistanut koko taiteellisen uransa keskinkertaisuuden vastaiselle
taistelulle, vaikka sitten paradoksaalisesti sortui myöhempinä vuosinaan
useasti itsekin samaan syntiin. Hahmona Röyhkä ei kuitenkaan ole
koskaan ollut keskiverto, ja varmaan juuri tästä syystä valtava
kaupallinen suosiokin on jäänyt saavuttamatta.
Sukupolvi toisensa jälkeen populaarimusiikin suuri yleisö tässä
maassa on nimittäin todistanut arvostavansa juuri keskinkertaisuutta.
Vähäiset poikkeamat normista ovat nopeasti kuihtuneet omaan mahdottomuuteensa.
Ei liene sattumaa, että jonkin hetkellisen kasarimielenhäiriön
puuskassa megailmiöksi kasvanut Dingo hajosi jo parissa vuodessa ja muuttui
pian sen jälkeen kaikkien mielissä hupaisaksi kuriositeetiksi.
Roolinsa oli tietysti silläkin, ettei Dingon musiikki yksinkertaisesti
vain ollut kovin hyvää. Mutta eipä sitä ollut Eppu Normaalinkaan,
heidän kohdallaan vain perusjunttimaisuuden vieminen loogiseen ääripisteeseensä
poiki jo 30 vuotta huipulla jatkuneen uran joka ei lopahda, elleivät
he itse päätä sitä lopettaa. Myös Dingon aikalaiskilpailija
Yö porskuttaa tälläkin hetkellä huipulla, koska Olli Lindholm
tajusi löytää sisäisen nakkikioskimiehensä.
Vuonna 2008 keskinkertaisuus voi melkeinpä paremmin kuin koskaan. Edellä
mainittujen dinosaurusten lisäksi suuri rockyleisö kuuntelee lähinnä
toinen toistaan konservatiivisempia hevibändejä, joista kukin on
löytänyt oman tyylinsä lyhyemmän tai pidemmän hapuiluvaiheen
jälkeen ja keskittynyt sitten toistamaan sitä ad infinitum. Kotiteollisuus
on tietysti paraatiesimerkki, koska he paitsi levyttävät aina uudestaan
saman, alun perinkin tylsän biisin myös ruumiillistavat sen naapurinmies-hahmon,
jota suomalainen rokinkuluttaja niin rakastaa. Jouni Hynynen on tosin ajoittain
vilautellut potentiaalia kehittää tuo hahmo niin metafyysisiin äärimmäisyyksiin,
että ne saattaisivat ollakin kiinnostavia, mutta jokaisen väläytyksen
jälkeen hän sitten kuittaa koko jutun naureskelemalla itse omalle
imagolleen ja sanomalla jotain sen sisältöistä, että musiikki
on kuitenkin homman pointti. Sama pätee myös näennäisesti
vähemmän keskinkertaiseen A.W. Yrjänään, joka on
ovelana poikana tajunnut, ettei hänenlaisensa mies voi kotimaisessa rockissa
menestyä lyömättä läskiksi, antamatta yleisölle
mahdollisuutta ajatella, että paskalla se käy tuokin.
Nightwishin musiikilta mahdollisuuden aitoon yliampuvuuteen riistää
se tosiseikka, että yhtye toistaa väsymykseen asti genrensä
konventioita niin sävellysten, sovitusten kuin sanoitusten osalta. On
lopultakin yhdentekevää, vaikka yhtye olisi fantasiametallin suurin
ja kaunein vaikka koko maailman mittakaavassa. Mitä hyötyä
on hallita genreä, jonka olemuskin on jo keskinkertainen? Tarja Turusen
ristiriitaista diivahahmoa tulee melkeinpä ikävä nyt kun kollektiivinen
helpotuksen huokaus on saatellut hänen poistumistaan takavasemmalle:
Nightwishistä voi digata entistä vilpittömämmin, kun puikoissa
takuuvarmasti ja sataprosenttisesti on Tuomas Holopainen, kansainvälisestikin
ainutlaatuinen mammanpoika rocktähdekseen. Tuomas nyt vaan on sellainen
hyvä, tavallinen jätkä joka vähän sattui innostumaan
Tolkienista pienenä. Kukapa ei, pienenä. (Toki pintapuolinenkin
tutustuminen Tarja Turusen soolotuotantoon on hyvä tapa karkottaa kaikki
häntä koskevat nostalgiset ajatukset.)
Entäpä HIM? Nii-in, oletteko koskaan miettineet, miksei HIM ole
vuosikausiin myynyt kuin murto-osan siitä mitä Nightwish, täällä
meillä siis? Koska Ville Valo on niitä harvoja suomalaisia rocktähtiä,
joilla ainakin nuorempana oli mytologinen kuva itsestään. Kohu-uutiset
ulkomaan valloituksista ovat toki auttaneet asiaa, ja onhan Valonkin pitänyt
kotimaisissa lehdissä muistutella olevansa tavallinen jätkä,
joka käy paskalla. Viime vuosina Valon imago on muutenkin päässyt
himmenemään. Rehab on hyvä juttu, vaikka toki kulunut, mutta
että mennä sinne ihan perinteisen kaljanjuonnin takia? Ja ehtikö
se Valo päihteidenkäyttöaikoinaan edes sekoilla kunnolla? En
muista kuin jonkun känniriidan silloisen tyttöystävän
kanssa kadulla. Jonna Nygren muuten onkin huomattavasti exäänsä
kiinnostavampi tyyppi, harmi ettei näytä omaavan musiikillisia lahjoja
(kai se nyt muuten olisi jo levyn tehnyt).
Mutta vaikka Valo onkin rocktähdeksi perin, niin, keskinkertainen, niin
hän nyt kuitenkin on rocktähti eikä ole ihan sattumaa, että
HIM:illä on kansainvälisestikin uskollinen fanikunta. (Nightwishin
maailmansuosiota en kyllä kykene sijoittamaan tähän yhtälöön.)
Kaiken keskinkertaisuuden todellinen ääri-ilmentymä on tietysti
Lauri Tähkä. Lähdetäänpä taiteilijanimestä.
Tässä on kaveri, joka on selvästi ymmärtänyt koko
taiteilijanimen ottamisen pointin ihan väärin. Hänen oikea
nimensähän on Jarkko Suo. Se on ihan iskevä nimi, erikoinen
ja mieleenpainuva ja välittää ihan samaa agraaritunnelmaa kuin
nimi Lauri Tähkä. Mieshän olisi voinut perustaa esimerkiksi
bändin nimeltä Jarkko Suo & Kuokkajussit. Jäisi kertakuulemalta
mieleen, toisin kuin tuo Elonkerjuu, jota itsekin luulin vuosia Elonkorjuuksi
ja erheeni tajuttuani olen lähinnä ihmetellyt, miten se pitäisi
ymmärtää – onko kyse elannon kerjäämisestä
vai siitä, että elämä noin mietelauseenomaisesti on kerjäämistä?
Tähkän supersuosiota ei tietenkään voisi olla ilman kykyä
kasata populaarimusiikin kliseimpiin kuuluvista sävelkuluista sellaisia
biisejä, joiden mukana voi hyräillä. Tähkän menestykselle
tämä on kuitenkin välttämätön, vaan ei riittävä
ehto. Menestyksen realisoituminen on vaatinut lisäksi erinäisiä
asenne- ja imagoteknisiä onnenkantamoisia. Ajatellaan vaikka bändin
jäseniä. Siellä on yli-ikäisen mopopojan näköinen
vähän läski jätkä, sellainen joka kenen tahansa maaseutusuomalaisen
mielestä näyttää kunnon kaverilta ja todennäköisesti
viettää iltapäivänsä pelamaalla Teboililla hedelmäpeliä.
Sitten on se naisviulisti. Se on ihan hyvännäköinen, mutta
niin ikään suomalaiskansallisella tavalla. Silleen saunanraikkaasti.
Tähkällä itsellään on vähän sellaista hurmurirentun
vinoa hymyä, mutta hurmurirentun teki jo Tapio Rautavaara niin hyvin,
ettei siihen ole lisättävää, ja kyllähän hurmurirenttuja
tässä tarkoitetussa mielessä löytyy joka kulmakapakasta,
yleensä muistelemassa sitä kun 30 vuotta sitten naisiakin riitti
joka sormelle.
Hyvin olennainen osa Elonkerjuun vetovoimaa ovat sanoitukset. Esimerkkejä
löytää vaikka ihan bändin suosituimmista hittibiiseistä:
”Tää rakkaus ei oo pysyvää / Tää rakkaus on ohimenevää / Tää rakkaus on, hei mitä se on / en enää tiedä itsekään.”
”Ei kauneus oo rumuutta kauniimpaa / ruma on kaunis ja kaunis rumaa / Jos ruma on suoraa ja kaunis väärää / Niin kuka suoran säätää ja väärän määrää?”
Esimerkeistä ensimmäinen antaa elävän kuvan lyyrikosta, joka pari helppoa kliseetä käytettyään on saapunut pisteeseen, jossa kertsille pitäisi keksiä se todellinen punchline, samaan aikaan iskevä että jonkin mielekkään ajatuksen sisältävä heitto – miettinyt aikansa, miettinyt vielä lisää, todennut että ei keksi mitään mutta kai se läpi menee. ”Annoin laululle komean nimen / luotin siihen että se riittää”, lauloi lukioikäinen Tommi Liimatta, mutta Tähkä ei vaivautunut edes tähän. Biisin nimi on, kuinka ollakaan, ”Rakkaus ei oo pysyvää”.
Toisessa sitaatissa Tähkä on suorastaan riehaantunut filosofoimaan. Kaikki on siis suhteellista, kauneus katsojan silmässä, jokaisen näkemys asioista yhtä arvokas kuin toisen. Relevantteja ajatuksia, joskin ne on filosofian historian aikana ajateltu jo aika monta miljoonaa kertaa. Kun itse asiasisältö ei jaksa yhdenkin kirjan lukenutta ihmistä suuresti kiinnostaa, tulee vain ärsyynnyttyä tekstin jatkuvasta samojen sanojen toistelusta ja pyörittelystä – ja sitten siitä kertosäkeen aivan vitun omaleimaisesta kielikuvasta: ”Mun täytyy rakastaa nää elämät roskiin / mun sydän pauhaava kuin kuohuva koski.” Tässä on kahteen säkeeseen ahdettu niin monta tekstillis-tyylillistä haaksirikkoa, että Reino Helismaa jo lienee herännyt zombina kummittelemaan Tähkän keikkabussissa tai Radio Suomipopin levyvarastossa. On maailman kulunein luontovertaus, pakonomaisen riimittelyn seurauksena tapahtuva holtiton rekisterinvaihto (ilmaus ”roskiin” ei kuulu pateettis-runolliseen tyylilajiin) ja sitten vielä kieliopillinen kompastus, predikaatin puuttuminen jälkimmäisestä säkeestä vaikka sitä muuten käytetään kaikkialla tekstissä.
Pointti on, että nykysuomalainen musiikinkuuntelija rakastaa Lauri Tähkää juuri näiden sanoitusten kaikenvoittavan paskuuden takia. Sehän todistaa, että mies on ihan tavallinen naapurinpoika, joka vähän runoilee ja osaa laulaa hyvin, noin karaokemielessä. Se voisi olla kuka tahansa meistä.
Ja juuri tätä ihmeellistä fiksaatiota tavanomaisuuteen pitäisi kaikin voimin vastustaa. Siksi kai ihmisen pitäisi ostaa levy, että sen sisältämää musiikkia hän itse ei pystyisi missään olosuhteissa ikinä luomaan, ei vaikka opettelisi soittamaan kitaraa ja saisi sopimuksen suuren levy-yhtiön kanssa.
Tämä ei ehkä ole oikea paikka spekuloida sillä, mistä suomalainen tavanomaisuusfiksaatio sitten johtuu. Kenties maa on vain liian pieni. Elvistelyt tulevat liian helposti lähikaupan kassajonossa maksetuiksi korkojen kera. Voikin olla niin, että Suomessa todellinen rocktähti voi syntyä vain marginaalimusiikin piirissä. Radiopuhelimien tyypit, Röyhkä, Tommi Liimatta tai vaikka nyt summamutikassa heitettynä Oscar Knucklebone ovat mahdollisia olentoja siksi, etteivät heidän tekemisensä kosketa kansan syviä rivejä.
Toinen vaihtoehto on niin sanottu Gösta Sundqvist -malli. Tajutaan, että koska hyvän imagon rakentamista valtavirtayleisöä puhuttelevaan musisointiin on tässä maassa mahdotonta, niin ei sitten rakenneta minkäänlaista imagoa. Emmehän me tiedä mitään henkilöstä nimeltä Gösta Sundqvist, tunnemme vain hänen hahmonsa, esiintyivät ne sitten biiseissä tai radio-ohjelmissa.
Jälkihuomautus:
Tämä kirjoitus sisältää runsaasti tahallisia kärjistyksiä. Olen jättänyt tarkoituksella pois useita sellaisia esimerkkitapauksia, jotka olisivat voineet suuntaan tai toiseen kaivaa maata pointtieni alta. Poleemisessa tyylilajissa on tapana tehdä näin, vaikka se voikin olla suomalaiselle vaikeaa ymmärtää. Itse uskon vilpittömästi, että yleiset linjat suomalaisten musiikinkuuntelussa menevät suunnilleen kuvaamallani tavalla, ja että useimmat poikkeukset sääntöihin olisi mahdollista selittää jollain loogisella tavalla – monesti kenties sillä vastaansanomattomalla totuudella, että tähtimerkkien osuessa oikeaan asentoon mistä tahansa tarpeeksi hyvästä ja tarttuvasta biisistä voi tulla suosittu.
Teksti: Niko Peltonen
Julkaistu 21.4.2008
