Kun Smashing
Pumpkins aloitti kolmannen levynsä, mahtipontisesti nimetyn Mellon Collie
and The Infinite Sadnessin tekemisen, se oli jo pahoissa ongelmissa. Vuonna
1993 julkaistun toisen levynsä Siamese Dream jälkeen yhtye oli kertaheitolla
noussut yhdeksi 1990-luvun alun vaihtoehtorockräjähdyksen suosituimmista
bändeistä – levy oli myynyt maailmanlaajuisesti yli 6 miljoonaa
kappaletta. Samalla se kuitenkin oli murtumassa laulaja/kitaristi/säveltäjänsä
Billy Corganin yksinvallan, ihmissuhde- ja huumeongelmien, sekä raastavan
arvostuksen puutteen alla. Siamese Dreamia levyttäessä Corgan oli
lihonut, masentunut, eikä uusia kappaleita ollut millään tahtonut
syntyä. Samalla yhtyeen kyyhkyläisten, kitaristi James Ihan ja basisti
D'arcy Wretzkyn, rakkaussuhde romahti ja rumpali Jimmy Chamberlinin huumeongelma
paheni pahenemistaan.
”Uuden Nirvanan” maineen päälleen saanut yhtye oli vaikeiden olosuhteiden lisäksi rankkojen kaupallisten paineiden alla ja albumin levytyksestä tuli painajaismainen kokemus. Corgan käytännössä asui studiossa ja saattoi viettää tuottaja Butch Vigin kanssa kaksi päivää muutaman kymmenen sekunnin musiikkipätkää hioessa. Hänen perfektionisminsa ajoi varsinkin Ihan ja Wretzkyn hulluuden partaalla. Kaiken lisäksi Corgan nöyryytti bänditovereitaan soittamalla lähes kaikki levyn kitara- ja basso-osuudet. Chamberlin kyllä hoiti rummut, jos hänet satuttiin studiosta löytämään – vaikka levyn suhteellisen syrjäinen nauhoituspaikka Marietta Georgian osavaltiossa oli valittu, jotta Chamberlin ei pääsisi huumekontaktiensa puheille, hän saattoi yhä kadota päiviä kestäville sekoiluputkille. Lopulta Corgan laittoi parantumattoman kannuttajansa soittamaan Cherub Rockin rumpuosuutta, kunnes hänen kätensä vuosivat verta ja passitti tämän vieroitushoitoon.
Kaikista vaikeuksista huolimatta Siamese Dream oli onnistunut levy, jonka yhdistelmä dream poppia, 90-luvun vaihtoehtorockia, hard rockia ja jopa progea nosti yhtyeen valtavirran suosioon. Sellaiset kappaleet, kuten Cherub Rock, Today ja Rocket yhdistivät lapsuuden pelot ja helpottavan nostalgian, nuoruuden epämääräisen tuskan ja ulkopuolisen katkeruuden kimalteleviin melodioihin ja psykedeliseen kitaramyräkkään. Kaiken päälle Corganin nasaalin vinkuva ääni vuoroin ärjyi vuoroin valitti kuin koulukiusattu lapsi, joka oli lopulta saanut tarpeekseen. Ehkäpä kaikkein vaikuttavin levyn kappaleista oli mahtipontinen orkesteriballadi Disarm, joka tuntui tiivistävän sekä Corganin, että häntä kuuntelevien yksinäisten nuorten tunnot täydellisesti kolmeen katkeran kauniiseen minuuttiin. Se oli myös universaali tavalla, jossa Corganin aikalaiset, edes Nirvana, eivät onnistuneet – kappale, joka olisi jopa saattanut olla todellinen 90-luvun vaihtoehtorockin crossover-hitti, ellei Corganin naukuva nasaali olisi pitänyt sen poissa perinteisempien radiokanavien soittolistoilta.
Disarm kuitenkin antoi merkkiä tulevasta. Se vapautti Smashing Pumpkinsin vaihtoehtorockin kahleista, jotka eivät ikinä tuntuneet sopivilta progresta, klassisesta hard rockista, synapopista ja gootirockista ammentaneelle yhtyeelle. Vielä vähemmän itseriittoiselle ja kunnianhimoiselle Corganille soveltuivat vaihtoehtorockin punk-henki ja itsensä myymistä kammoava eetos. Siamese Dreams teki Smashing Pumpkinsista yhden aikansa suurimmista yhtyeistä ja Corganista Kurt Cobainin itsemurhan jälkeisen tyhjiön täyttäjän. Hänestä alkoi muotoutua jonkinlainen nörttimessias, itseoikeutettu Geek U.S.A., joka särökitaransa ja lohduttavien sanojensa avulla antoi toivoa grungeaikojen masennuksellaan juhlivalle x-sukupolvelle.
Sukupolven äänitorven viitan Corgan otti mielihyvin vastaan. Vaikka Siamese Dreams olikin ollut taiteellisesti ja kaupallisesti onnistunut teos, hänen uusi asemansa vaati jotain suurempaa – magnum opuksen, joka tekisi Corganista juhlitun neron ja hänen yhtyeestään, ei vain maailman suurimman vaihtoehtorockyhtyeen, vaan maailman suurimman yhtyeen, piste.
Kun ensimmäinen single Bullet With Butterfly Wings Smashing Pumpkinsin kolmannelta levyltä Mellon Collie and The Infinite Sadness ilmestyi lokakuussa 1995 Corgan oli sen musiikkivideossa pukeutunut hopeisiin housuihin ja mustaan paitaan, jossa jossa luki ”zero”. Hänen tiukalle jakaukselle vedetty lyhyt tukkansa sai hänet muistuttamaan jonkinlaista menneiden aikojen protestanttipastoria. Oli selvää, että Corgan oli ottanut yleisönsä vaatimukset vastaan – hän ei ollut enää nuhjuinen vaihtoehtorokkari vaan todellinen uudelleensyntynyt tähti, 1990-luvun Ziggy Stardust, joka ei tällä kertaa kuitenkaan ollutkaan kuvitteellinen science fiction -hahmo, vaan lähes marttyyrinomainen sankari, joka ottaisi ilomielin yleisönsä surun harteilleen ja heijastelisi sitä eeppisessä rockoopperassaan.
Raivoisa,
mutta samalla melodinen Bullet With Butterfly Wings oli hieno kappale ja ehkä
lähimpänä Nirvanan stadiongrungea, mihin Smashing Pumpkins
koskaan tulisi päätymään. Sanoineen ”Despite all
my rage I am still just a rat in a cage/ Then someone will say what is lost
can never be saved” se upposi kuin häkä angstiseen teiniyleisöön,
mutta todellisuudessa kappaleen sisältö oli monimutkaisempi. Itse
asiassa Bullet With Butterfly Wingsin tyylilaji oli vain ironinen kommentti,
kappale nimittäin oli Corganin jäähyväissuudelma halveksimalleen
vaihtoehtorockille.
Ongelmana tietysti oli, että Smashing Pumpkinsin yleisö koostui nimen omaan vaihtoehtorockista pitävistä nuorista. Halveksimalla tätä musiikkityyliä Corgan tuntui halveksivan myös yleisöään, mitä Bulletin videossa mudassa pyörivät likaiset ihmismassat vain korostivat. Halu olla rakastettu ja arvostettu kilpaili nyt koko rock-teollisuutta ja sen idolipalvontaa kohtaan suunnatun halveksunnan kanssa paljolti samalla tavalla kuin Pink Floydin Roger Watersilla. Watersin henkilökohtainen huippu ja hänen kunnianhimonsa kulminaatio The Wall olikin Corganin esikuva, kun hän alkoi hahmotella Mellon Collie and The Infinite Sadnessia, josta piti tulla x-sukupolven The Wall.
Toisin kuin The Wall, Mellon Collie ei kuitenkaan ollut konseptilevy. Mammuttimainen kokonaisuus se sen sijaan oli ja esikuvansa tavoin tuplalevy. Corgan kuitenkin meni vielä Pink Floydiakin pidemmälle – hänen tuplalevynsä tarkoitti kahta cd:tä ei lp:tä. Loppujen lopuksi Mellon Collie kesti kolmasosan kauemmin kuin The Wall, yli kaksi tuntia ja sisälsi 28 kappaletta.
Jos Bullet with Butterfly Wings oli ollut jonkinlainen yleisön hämäys, joka antoi ymmärtää, että Mellon Collie tulisi sisältämään tuttua ja turvallista rokkaavaa radioangstia, levyn toinen singlejulkaisu 1979 antoi jo paremmin kuvaa albumin skaalan laajuudesta. Vaikka Smashing Pumpkins ei ollut koskaan epäröinyt tehdä kepeämpiä kappaleita, 1979:n haaveileva syntetisaattoridiskopop ei millään muotoa sopinut 90-luvun puolivälin vaihtoehtorock-kaavaan. Silti tai ehkä juuri siksi siitä tuli yhtyeen suurin hitti Yhdysvalloissa.
Vaikka
1979:n kaltainen tyyli tulisi näyttelemään tärkeää
osaa Smashing Pumpkinsin tulevaisuudessa, yhtye ei enää koskaan
kuulostaisi näin leikkisältä ja aidolta. Samalla, kun sen sanoitukset
korostivat nuoruuden erilaisuuden ja kuulumattomuuden tunnetta, se onnistui
yhdistämään sukupolvensa. Lähes jokainen kappaleen värssy
onnistui tiivistämään nuoruuden kuolemattomuuden tunteen ja
samalla surun sen vääjäämättömästä
lopusta tavalla, johon Corgan ei uudestaan kykenisi useista yrityksistä
huolimatta: ”That we don't even care as restless as we are/ We feel
the pull in the land of a thousand guilts/ And poured cement, lamented and
assured/To the lights and towns below/ Faster than the speed of sound/ Faster
than we thought we'd go/ Beneath the sound of hope”.
Vaikka Mellon Collie ei ollutkaan selkeästi konseptilevy, tuolloin 28-vuotiaan Corganin ajatukset lapsuudesta, nuoruudesta, niiden lopusta ja kuolemasta muodostivat levyn keskeisen teeman. Levyn neljäs single ja kenties vaikuttavin teos, orkestroitu Tonight, Tonight, avaa teeman levyn ensimmäisenä varsinaisena kappaleena (albumin aloittaneen pianoinstrumentaalin jälkeen): ”Time is never time at all/ You can never ever leave without leaving a piece of youth/ And our lives are forever changed/ We will never be the same/ The more you change the less you feel.” Vaikka Smashing Pumpkinsilla ja erityisesti Corganilla oli tuolloin maine masentuneena ruikuttajana, Tonight, Tonightin toiveikkuus on Mellon Collielle tyypillistä ja varmasti yksi sen menestyksen saloista. Samalla, kun Corgan yritti löytää toivoa kolmannen vuosikymmenensä kynnyksellä, yhtyeen nuoret kuuntelijat löysivät hänen sanoistaan lohdutusta epävarmuuteensa ja pelkoihinsa. Kun Corgan kappaleen lopussa laulaa lähes pakahduttavan, taivaan kokoisen orkesterisoundin säestämänä ”The impossible is possible tonight/ Believe in me as I believe in you, tonight”, hän on täydellisesti yhtä yleisönsä kanssa. Lopulta hän oli saavuttanut himoamansa paikan sukupolvensa äänitorvena. 1990-luvun x-sukupolvelle tyypillisesti viesti ei ole pienestä kapinamielialasta huolimatta (”We'll crucify the insincere tonight”) sotahuuto tai taistelukutsu, vaan yksinkertaisesti lohduttava lupaus siitä, että kaikki tulee olemaan hyvin.
Tämä tuntuu olevan räikeässä ristiriidassa Bullet With Butterfly Wingsin impotentin raivon ja halveksivan asenteen kanssa, mutta Crogan olikin erittäin ristiriitainen hahmo. Jos ei muuta, tämän hän jakoi vaihtoehtorockaikalaistensa kanssa. Hän janosi menestystä, muttei osannut kuitenkaan käsitellä sitä ja jopa inhosi sitä.
Jokaisen Mellon Collien kauniin surumielisen tuutulaulun rinnalta löytyy nihilistisiä, lähes robottimaisia heavy rock -kappaleita, joissa Corganin raivo ja inho pääsevät valloilleen. Tales from The Schorched Earthin kirkuva väkivalta on kaukana toivosta: ”And we're all dead yeah we're all dead/ Inside the future of a shattered past/ I lie just to be real, and I'd die just to feel/ Why do the same old things keep on happening?/ Because beyond my hopes there are no feelings.” Zerossa Corgan painii angstinsa myymisen kanssa: ”Intoxicated with the madness, I'm in love with my sadness/ Bullshit fakers, enchanted kingdoms/ The fashion victims chew their charcoal teeth.” Lähes tukahduttava paranoia ottaa jatkuvasti valtaa – kuinka oikeutettua on kaupata syvimpiä tuntojaan ja kuinka aitoa pop-laulun muotoon puserrettu suru voi olla? Epäilykset tihkuvat myös hitaampiin kappaleisiin. Here Is No Whyn vuoroin unelmoiva vuoroin raivokas säröpop on tästä hyvä esimerkki: ”May the king of gloom, be forever doomed/ And in your sad machines/ You'll forever stay/ Burning up in speed/ Lost inside the dreams, of teen machines.”
Katkeransuloisessa To Forgivessa kaikki toivo näyttää olevan mennyttä. Menneisyys riisuttuna nostalgian kultapinnoitteesta näyttää merkityksettömältä, tyhjältä ja silti sitä kaipaa: ”I sensed my loss/ Before I even learned to talk/ And I remember my birthdays/ Empty party afternoons won't come back.” Kaikista epäilyksistä huolimatta Corganin angsti alkaa saada eeppisiä, jopa herooisia mittasuhteita. Hän on kietoutunut niin syvälle itseensä, että vaikuttaa melkein teennäiseltä. Kuten hän Zerossa totesi, rakastunut omaan suruunsa. Corgan vaikuttaa lähes naurettavalta nuoruuden tuskissaan, joista ei voi päästää irti ja tajuaa tämän itsekin: ”Holding back the fool again/ Holding back the fool pretends.”
Mellon
Collie and The Infinite Sadness ei kuitenkaan ollut suunnattu Corganin omalle
sukupolvelle, kriitikoille ja muusikkoaikalaisille, jotka näkivät
hänen stadionin kokoisen angstinsa teennäisenä ja naurettavana,
vaan teineille. Näiden kanssa surussaan rypevä, melodramaattinen
Corgan oli samalla tasolla. Teini-ikäiset olivat aivan yhtä rakastuneita
suruunsa, itseensä käpertyneitä ja suureellisia. Corgan puhui
heille kielellä, jota he ymmärsivät enemmän kuin hyvin.
Rakkaus on epävarmuuden kuoruttamaa: ”Can i look up to you as you
look down on me/ Can i feel in to you as you felt in to me/ I can't help what
you see/ I can't help but to be” (Love). Tylsyyden tuolla puolen täytyy
olla jotain: ”The useless drag of another day... A hidden diamond you
cannot find/ A secret star that cannot shine over to you” (Here Is No
Why). Pahin pelko on olla tavallinen, mitätön: ”I fear that
I am ordinary, just like everyone/ To lie here and die among the sorrows”
(Muzzle). Vanhemmat, opettajat, aikuiset, edes kaverit eivät ymmärrä.
Raivoksi muuttunut suru ei löydä kanavaa, jonka kautta purkautua:
”I hurt where I can't feel, I feel where i can't hurt/ I know where
I can't know, I bleed for me and mine... Cause I'm a sister, and I'm a motherfuck/
I am made of shamrocks, I am made of stern stuff/ I am never enough, I am
the forgotten child... There is no going back, this wasn't meant to last/
This is a hell on earth” (X.Y.U). Lopulta Corgan ei enää tunnut
löytävän sanoja ja karjuu järjettömyyksiä: ”Rat-tat-tat,
ka boom boom, now take that, and just a bit of this”. Ympärillä
rätisee valkoinen melu, särö ja kitarat sahaavat mielipuolisesti.
Teiniangsti on muuttunut sähköiseksi lihaksi ja nuoruuden raivo
saanut muotonsa.
Lopulta toivo kuitenkin löytyy. Teinien tunteiden intensiteetti ei voi kestää ja aikuisuuden todellisemmat huolet ovat jo kulman takana. Galapogoksen melodia on helpottava, kitkerä, mutta samalla toiveikas, Porcelina of The Vast Oceans on sadunomainen ja lempeä ja James Ihan kirjoittama Take Me Down on kuin halaus musiikiksi muuttuneena. Kaunis leikkijunan tavoin etenevä Thirty-Three on kuin lastenlaulu. Onni saattaa olla hetkellistä, mutta se voi löytyä: ”I know I'll make it, love can last forever/ Graceful swans of never topple to the earth/ And you can make it last, forever you/ You can make it last, forever you/ And for a moment I lose myself/ Wrapped up in the pleasures of the world”.
Paraneminen jatkuu levyn viimeisissä kappaleissa: We Only Come Out at Night ja The Beatlesin I'm Only Sleepingia muistuttava Lily (My One and Only) ovat lähes leikkisiä, Beautifulissa usko rakkauteen palautuu ja polku pois surusta löytyy ja Farewell and Goodnight peittelee kuuntelijat ja antaa näille hyvänyönsuukon. Kappale on ainutlaatuisen lempeä päätös rock-levylle. Smashing Pumpkins on lopulta ajautunut uskomattoman kauas rockin machoilusta. Se on kuin lohduttava haltijakummi yksinäisille ja surullisille kuuntelijoilleen. Pelottomuudessaan olla pelkistetyn herkkä ja lempeä Corgan ja kappaleen toinen säveltäjä James Iha onnistuvat sinetöimään magnum opuksensa tavalla, joka on epärockmaisuudessaan sille täydellinen lopetus.
Mellon Collie and The Infinite Sadnessin lisäksi Corgan (ja pienemmässä määrässä myös Iha) levytti parisenkymmentä kappaleita levyltä lohkaistujen singlejen b-puolille. Nämä myöhemmin Aeroplane Flies High -singleboksille kootut laulut ovat osa levyn tarinaa ja vähintään yhtä laadukkaita kuin albumille päätyneet kappaleet. Corgan oli lyhyessä ajassa kirjoittanut ja julkaissut lähes kaksi tupla-cd:tä musiikkia. Mihin Smashing Pumpkins saattoi tämän jälkeen? Muzzlessa Corgan tuntuu ennustavan omaa loppuaan: ”As all things must surely have to end/ And great loves will one day have to part.”
Mellon Collie
nosti Smashing Pumpkinsin yhdeksi maailman suosituimmista yhtyeistä,
mutta levyn sadunomaisen fantasian ulkopuolella todellisuus oli karu. Toukokuussa
1996 konsertissa Dublinissa 17-vuotias fani murskaantui kuoliaaksi väkijoukossa
ja saman vuoden heinäkuussa kiertuekosketinsoittaja Jonathan Melvoin
ja rumpali Jimmy Chamberlin vetivät newyorkilaisessa hotellihuoneessa
heroiiniyliannostukset. Melvoin kuoli ja Chamberlin erotettiin yhtyeestä.
Vuoden lopussa yhtye kertoi, että sen taru rockbändinä olisi
ohi – musiikin tulevaisuus olisi koneissa ja Smashing Pumpkinsin seuraava
levy tulisi olemaan 1979:n tapaista syntetisaattoripoppia.
Vuonna 1998 julkaistu Adore todellakin sisälsi elektronista pop-musiikkia ja vaikutteita oli haettu 1980-luvun goottirockista ja synapopista, joita soittamalla yhtye oli aloittanut. Levy ei ollut epäonnistuminen, jollaisena sitä tuolloin pidettiin, muttei miellyttänyt yhtyeen vaihtotehtonuorisosta koostuvia faneja. Parhaimmillaan herkkä Adore oli yhtä hyvä kuin Mellon Collie kauneimmillaan. Heikkoina hetkinä Corganin kappaleet alkoivat tuntua kaavamaisilta ja levyn synteettinen soundi hengettömältä. Pahin ongelma oli kuitenkin se, että Corgan menetti kosketuksen yleisöönsä. Albumin ilmestymisen yhteydessä Corgan ilmoitti, ettei puhunut sanoituksissaan enää teineille. Näin yhtyeen suurin vahvuus oli kadotettu ja Mellon Collieen verrattuna Adore floppasi pahasti. Jos Adore ei ollut täysin onnistunut, vuonna 2000 julkaistu Machina/ Machines of God oli pelkästään huono. Edellisen levyn kylmä Pro Tools -sointi oli yhdistetty yhtyeen vanhaan hard rock -vääntöön onnettomin lopputuloksin. Ensi kertaa Corganin inisevä ääni kuulosti ärsyttävältä ja sanoitukset vain ja ainoastaan teennäisiltä. Machina oli yksinkertaisesti sieluton levy täynnä huonoja kappaleita.
Chamberlin oli Machinalla otettu takaisin yhtyeeseen, mutta nyt basisti D'arcy Wretzky oli puolestaan lähtenyt läksimään (ja kehittänyt itseleen Chamberlinin tavoin huumeongelman). Kiertueelle basson varteen palkattiin aikaisemmin Holessa soittanut Melissa Auf Der Maur, mutta yhtyeen taru oli selvästi lopussa.
Vuonna 2000 Smashing Pumpkinsin Suomen vierailulla nähtiin mahtipontinen ja teennäinen yhtye, joka oli muuttunut parodiaksi itsestään. Tässä itseriittoisessa rock-sirkuksessa välteltiin tunnetuimpia hittejä kuin ne olisivat kiusallisia sukupuolitauteja ja soitettiin uuden, vain internetissä julkaistun, Machina II/ The Friends & Enemies of Modern Musicin selkeästi heikompia sävellyksiä. Vaikka Machina II:n omaperäinen julkaisutapa olikin edellä aikaansa, tuon ajan hitailla internetyhteyksillä siitä pääsi harva nauttimaan, eikä maailma enää kaivannut hajoamassa olevalta yhytyeeltä uutta tupla-cd:tä musiikkia, varsinkin, kun se oli niin kaukana Mellon Collien voitokkaista hetkistä.
Vuonna 2009, kun yleisölleen paranoidisti rähjäävä
ja haastatteluissa megalomaanisia sekavuuksia höpöttelevä Corgan
kaivautuu yhä syvemmälle nolouden hautaan, on selvää,
että kohta neljätoistavuotias – itsekin teini-iän saavuttanut
– Mellon Collie and The Infinite Sadness todella jäi hänen
mestariteoksekseen. Mitä sen jälkeen oikeastaan olisikaan enää
voinut tulla paitsi huonoja levyjä, sekoilua, riitoja, hajoaminen, sooloalbumeja
ja vääjäämätön surullinen reunion? Mellon Colliella
Corgan saavutti kaiken sen, mitä kohti hän oli pyrkinyt, sekä
taiteellisesti että kaupallisesti. Se ilmaisi kaiken olennaisen siitä
minkälainen mies Billy Corgan oli ja minkälainen yhtye oli Smashing
Pumpkins. Se ei kenties ole levy, jota kovin usein tulee nykyään
kaivettua hyllystä, mutta kuten Corgankaan ei pysty koskaan palaamaan
niihin huippuihin, emme me, hänen kuuntelijansakaan, voi palata takaisin
nuoruuteemme. Mellon Collie and The Infinite Sadnessin pakahduttava suureellisuus,
tunteellinen ylitsevuotavuus ja romanttinen rönsyily ovat tunteita, jotka
kuuluivat teini-ikään ja Corganin levy puhui nimen omaan teineille.
Silloin se oli täydellinen. Nykyään voi tavoittaa ainoastaan
varjoja niistä tunteista, jotka tuolloin tuntuivat sykkivän lähes
raivoisasti. Jokaisella sukupolvella on omat äänitorvensa –
joillekin se oli Smashing Pumpkins ja kaunis ja irvokas Mellon Collie and
The Infinite Sadness.
Teksti: Kimmo Vanhatalo
Bullet With Butterfly Wings -video
Tonight, Tonight -video
Julkaistu 14.8.2009
