Myönnän,
että välillä tulee kuunneltua aika nihkeää musiikkia.
Kun innokasta levyjen keräilyä on harrastanut jo yli vuosikymmenen
ja kiinnostus ulottuu lähes kaikkeen pop-musiikkiin, on levyhyllyyn post-punkin,
krautrockin ja kaikenlaisen muun viileän rinnalle rantautunut myös
mm. lähes täydellinen The Policen tuotanto, Elton Johnia useampi
levy ja jopa Barry Manilow:n kokoelma-albumi. Kaikkien edellä mainittujen
levyistä pidän (no, Manilowilta lähinnä Mandy-kappaleesta)
ja monien muidenkin vastaavien vähemmän arvostettujen artistien
tuotannosta löytyy paljonkin pelastettavaa, kunhan unohtaa leikkiä
coolia. Silti erästä huippusuosittua muusikkoa en koskaan ole pystynyt
sietämään. Vaikka kuinka olen yrittänyt, Billy Joel on
kertakaikkisen karmea tapaus.
Vaikka ”the piano manilla” löytyykin pari–kolme kohtuullista vetoa, on kuitenkin loppujen lopuksi vaikea ymmärtää, miten samaan ihmiseen on voinut kiteytyä niin paljon puhdasta, laimentamatonta imelyyttä. Vaikka Joel saavutti menestyksen ensi kertaa 70-luvulla, 80-luvun reaganilainen juppihelvetti-Amerikka oli kuitenkin hänelle ominta metsästysmaata. Ja kyllähän niitä päänahkoja tuolloin kertyikin vakuuttava määrä: mukasyvällinen nostalgialla kyllästetty ”baby boomer” -sukupolven synninpäästö We Didn't Start The Fire, wanhalle kunnon rokille nostalginen ja uutta aaltoa vähättelevä It's Still Rock and Roll To Me, Vietnam-nostalginen hirvitys Goodnight Saigon, Beatles-nostalginen The Nylon Curtain -levy sekä nostalgiapommit Uptown Girl ja Tell Her about It. Joel oli nostalginen jopa omaa musiikkiaan kohtaan julkaistessaan omista vanhoista veisuistaan koostetun Songs From The Attic -live-levynsä. Kylmän sodan vaikeina vuosina hänen turvallinen, vanhoja hyviä aikoja muisteleva pehmorockinsa oli kuin tehty pettyneiden entisten hippinuorten kasarikrapulan lievittämiseksi. Kappaleissaan Joel onnistui olemaan holhoava lähes kaikkia kohtaan – Vietnam-veteraaneja, ”nuorisoa”, naisia, venäläisiä, juppeja, hippejä, rokkareita ja ”tavallisia työmiehiä”. Kaikessa melodisuudessaan Billy Joelin kappaleet ovat makeilevia, ennalta arvattavia, sanoituksiltaan tärkeilevä ja yhtä syvällisiä kuin Hollywood-elokuvat. Hän on kuin liberaali, jonka rinnassa sykki konservatiivisen patriootin sydän. Sanalla sanoen Billy Joel on aina vaikuttanut melkoiselta kusipäältä.
Varsinkin Glass Houses -levyllään 70-luvulla balladilaulajaksi
leimattu Joel yritti todistella 
kykenevänsä
rankempaan rokkiin, lopputuloksen ollessa lähinnä kauhistuttavaa,
löysää ja teennäistä kovailua. Todellisuudessa mies
kuitenkin osasi rokata – kovempaa kuin monet. Tämä seikka
ei kuitenkaan selviä Joelin soolotuotannosta vaan täytyy kaivaa
paljon syvemmältä – psykedeelisen hard rockin syvimmistä
syövereistä. Noista styygialaisista höyryistä ajalta,
jolloin sellaiset dinosaurukset kuten Deep Purple, Black Sabbath ja Led Zeppelin
kävelivät maan päällä, löytyy Billy Joelin uran
kirkkaimpana hohtava monoliitti: hänen ja rumpali Jon Smallin muodostama
duo nimeltään Attila.
Attilalla ei ole sitten yhtään mitään tekemistä Joelin myöhemmän tuotannon kanssa. Jo yhtyeen 1970 julkaistun ainoaksi jääneen LP:n kansi räjäyttää tajunnan tavalla, johon Joelin ei uskoisi kykenevän – haarniskoihin ja turkiksiin pukeutuneet ruokottomat pitkätukat seisovat lihavarastossa. Aika selväksi tulee, ettei tällä levyllä kuulla mitään helvetin New York State of Mindia tai Always a Woman to Me:tä. Attilan älppärillä Joel ja Small olivat hurahtaneet lyijynraskaaseen psykedelis-sävytteiseen runttaukseen ja keksineet näiltä tiimoilta myös loistavan idean: mitäs jos jätettäisiin kitarat ja bassot pois ja keskityttäisiin perusarvoihin? Attilan kohdalla tämä tarkoitti luolamiesmäisen primaalista rumpujen hakkaamista, rankaisevaksi mörinäksi särötettyjä Hammond-urkuja ja seksiin, huumeisiin sekä graafiseen väkivaltaan keskittyviä sanoituksia.
Erityisesti kostonhimoinen Revenge is Sweet nousee kevyesti Billy Joelin (kilpailua tarjoavat oikeastaan vain Attilan muut kappaleet!) ja miksei myös varhaisen heavy-metallin huippuihin. Joel kuulostaa maaniselta ulvahdellessaan sanoituksia, kuten ”People laughed at me/ And said I'd never win/ Now I turn around/ And kick your faces in/ I'll kick your faceees iiiiin!!!” Miehen harhaista omanarvontuntoa kuvaa myös se, että hän kuvaa itseään ”liekeistä nousevaksi feenikslinnuksi”. Joel oli selvästi kusipää jo tuolloin, mutta tällä levyllä se vielä toimii kuin vaikkapa hunnin haarniskoitu saapas koulukiusaajan leukaperiin.
Musisointi levyllä on heavyksi varsin punk-henkistä. Joel ja Small eivät todellakaan olleet vaikkapa Jon Lordin tai Ian Paicen tasoisia soittoniekkoja, mutta se mikä taidossa hävittiin, korvattiin raivokkaalla innolla. Esimerkiksi levyn kaksiosaisen progeteoksen, osuvasti nimetyn Amplifier Firen, toinen osa March of the Huns on niin maanista takomista (sekä rumpujen että urkujen osalta), että voi vain kuvitella minkälaisen huumeiden aikaansaaman hulluuskohtauksen vallassa miehet olivat tätä jyystöä vääntäessään. Iskevän instrumentaaliteoksen kruunaa hieno ”hunnikuoro”.
Neoliittisella tapporiffillä varustettu Wonder Woman kertoo luonnollisesti seksuaalisesta himosta ihmenaista kohtaan. Sillä testosteronin määrällä, millä Joel viisunsa esittää, voi uskoa, että tällaisen kiiman vallassa olevaa kaveria ei pysäytetä vaikka kilpakosijana olisi itse Teräsmies. Tom Morellon scratch-kitaransoittoa (uruilla!) ennakoiva California Flash kertoo 20 jalkaa pitkät viikset omaavasta rock-muusikosta, joka saa yleisönsä villiksi strippaamalla näiden edessä, kunnes lopulta poliisi nappaa nudististaran hoiviinsa: "Suddenly we all heard a crash/ Everybody hid all their hash/ The door caved in with a smash/ And 99 policemen busted California Flash". Kappale sisältää myös poikkeuksellisen badass-tyyppisen urkusoolon ja sellaista happojamittelua, että korvissa viheltää ja silmät pyörivät kuopissaan.
Seksuaalipoliittisesti edelläkäyvä mestariteos Rollin' Home
kertoo siitä, että kannattaa
välttää runkkaamista, jos meinaa saada himaan tullessaan pesää.
Mitään runollisia hienouksia ei todellakaan ole käytetty, vaan
asioista puhutaan ihastuttavan suorasukaisesti: "I've
been away so long and I've been feeling love more and more/ Sitting in the
movies I got a feeling/ That I just couldn't ignore/ Aah! Oh, you know EXACTLY
what I mean!” Ei ole kuitenkaan helppo pitää näppejä
erossa itsestään: ”I'm having such
a hassle with the ladies going through my head/ I'm trying to keep my hands
from doing all the things you did instead/ I've got some new ideas I'm gonna
have to try 'em out in bed/ oooh I've got it in for you baby – Hey,
hey!" Musiikillisesti Rollin' Home muistuttaa melko lailla MC5:n
protopunkia.
Tear This Castle Down esittelee duon psykedeelisempää ja leikkisämpää puolta, mutta intensiteettitaso ei onneksi kauheasti laske. Attila ei kertakaikkiaan osannut olla hienovarainen, joten taas kerran laulu on kiimaista ulvontaa ja soitto hädin tuskin kasassa pysyvää räyhäämistä (pohdiskelevaa väliosaa lukuun ottamatta). Soolossa Joel yrittää olla näppärämpi kuin itse asiassa on – yksinkertaisesti loistavin lopputuloksin.
Holy Mosesissa rangaistaan armotta, mutta myös fiilistellään progressiivisempien sävyjen kanssa. Itse asiassa levyn ainoa varsinainen heikkous (ja kömpelöt sanoitukset, primitiivinen soittotatsi ja yleinen hölmöily ovat Attilan HYVIÄ puolia) on muutama proge/jazz-rock-osuus (Holy Moseksen väliosan lisäksi Amplifier Firen ensimmäinen osa Godzilla), joita tällä levyllä ei todellakaan kaivata. Levyn päättävässä Brain Invasionissa jazzailu on kuitenkin paikoitellen niin onnetonta urpoilua, että se istuu loistavasti hienoon albumikokonaisuuteen.
Kuten niin usein kahden neron yhteistyössä käy, herkästi syttyvä yhdistelmä ei kestänyt kauan. Tosin taiteellisista erimielisyyksistä ei niinkään ollut tällä kertaa kyse, vaan Joel ryöväsi Smallin vaimon, ja yksi varhaisen heavyn suuruuksista oli ymmärrettävästi historiaa. Attilan levy ei ole koskaan saanut ansaitsemaansa huomiota, vaikka ilmeisesti Joelilla on jonkinlainen heikko kohta sydämessään tälle nuoruuden hairahdukselle: levyn magnum opus Amplifier Fire pääsi miekkosen muilta osin epäilemättä oivaksi kidutusvälineeksi kelpaavalle My Lives -boksille (tosin epäpyhää kyllä, editoidussa muodossa!). Joel on tosin myöhemmissä haastattelussa kertonut tienneensä jo levyn valmistuttua, että se oli roskaa ja kutsunut sitä ”psykedeeliseksi hevonpaskaksi”. Tässä Billy oli tietysti karkean väärässä, mutta mitä voi olettaa mieheltä, joka on kirnunnut Attilan loistokkaan luomuksen jälkeen lähes 40 vuotta silkkaa sontaa?
Teksti: Kimmo Vanhatalo
Linkit: Attilan erittäin
epävirallinen MySpace-sivu
Julkaistu 4.11.2008
