Kiss on sen tapainen yhtye, jolta kaikenlainen sekoilu ja urpoilu on enemmänkin oletusarvo kuin varsinainen yllätys. Yhä suurta kansainvälistä suosiota nauttivat mega-kapitalistiset hardrock -porsaat ovat sekoilleet jo noin 35 vuotta niin levyillä kuin maailman konserttilavoillakin. Periaatteessa Kissin taru todellisena bändinä loppui 1980-luvun alussa, kun alkuperäisjäsenet Ace Frehley ja Peter Criss saivat virallisesti kengänjäljet takalistoihinsa. Tosin, kuten niin usein tällaisissa jutuissa, kuvio on siinä mielessä vähän sekava, ettei Criss esimerkiksi ollut (alkoholin ja huumeiden väärinkäytöstä johtuneen soittokyvyttömyyden takia) rummuttanut yhtyeen levyillä enää vuoden 1977 Love Gunin jälkeen. Joka tapauksessa Kiss oli musiikillisen relevanttiutensa puolesta mennyttä kalua viimeistään vuonna 1983 julkaistun Lick It Upin myötä, jonka kannessa yhtye ”komeili” ensi kertaa ilman meikkejään. Niin höhliä kuin Kissin maskit olivatkin, ilman niitä se oli vain yksi keskinkertainen hardrock -yhtye muiden joukossa – tosin varsin menestynyt sellainen: ”meikittömät levyt”, kuten Lick It Up ja Animalize olivat jostakin käsittämättömästä syystä tuolloin kovin suosittuja. Musiikillisesti yhtye oli nyt päätynyt kopioimaan sen bilerockista vaikutteensa imeneitä pop-metal-tulokkaita ja alkoi vajota tympeiden Spinal Tapismien suohon (mitä muuta voi päätellä sellaisista kappaleennimistä kuin ”Burn Bitch Burn”, ”Lonely Is The Hunter”, ”Uh! All Night” tai vaikkapa ”Dance All Over Your Face”!), mutta toisaalta eipä yhtye ollut meikit lärvissäänkään tehnyt mitään kovin mieltä ylentävää enää vuosikausiin. Kissin uran alkupään hölmöt, mutta toimivat hardrock -mestariteokset, kuten Strutter, Goin' Blind, Detroit Rock City tai vaikkapa Do You Love Me olivat kaukaista esihistoriaa.
Vuonna 1996 Kiss teki comebackin alkuperäisellä kokoonpanollaan ja meikkeineen kaikkineen. Loppu on historiallista lähinnä Gene Simmonsin ja Paul Stanleyn pankkitilien saldojen kannalta – sedät maalasivat naamansa ja ovat siitä asti kiertäneet maailmaa, rahastaneet lukemattomilla oheistuotteilla ja julkaisseet live-levyjä ja kokoelmia toisensa jälkeen. Tehtiinpä ”klassisella kokoonpanolla” yksi reunion-levykin, vuonna 1998 julkaistu Psycho Circus. Tosin mammuttimaisilla fanfaareilla takaisin yhtyeeseen huolitut Ace Frehley ja Peter Criss eivät tuollakaan levyllä paljon soittaneet – Criss vain yhdellä kappaleella, Frehley kolmella.
2000-luvulle tultaessa Frehley ja Criss saivat uudelleen kenkää yhtyeestä ja totuttuun tapaan Kiss korvasi soittoniekat uusilla palkkamuusikoilla. Tällä kertaa edes meikkejä ei vaihdettu – ilmeisesti Simmons ja Stanley olivat tajunneet, että alkuperäiset meikit, ei alkuperäinen kokoonpano, myivät konserttilippuja ja best of -levyjä. 2000-luvulla oheistuotemyynti tuli yhtyeen tärkeimmäksi tulonlähteeksi. Mauttomuuden huippu saattoi olla Kiss Kasket -ruumisarkku, joka toimi myös kylmälaukkuna (ainakin edesmenneelle Pantera-kitaristilegendalle, Dimebag Darrelille, tämä hirvitys kelpasi viimeiseksi leposijaksi), mutta pääasia oli, että nyt Kiss oli brändi, jolle jopa levytykset olivat sisällöltään yhdentekeviä välineitä tuotemerkin vahvistamiseen.
1970-luvun lopulla
kuviot olivat kuitenkin vähän toisenlaiset. Totta kai Kiss oli jo
tuolloinkin kenties rockin tuotteistetuin yhtye – yhtyeen tiimoilta
ilmestyi Marvel-sarjakuvalehteä (jonka musteeseen oli sekoitettu yhtyeen
jäsenten verta!), nukkeja, Halloween-naamioita, flippereitä, Pez-karkkikoneita
ja palapelejä, mutta samaa tekivät muutkin tuon ajan purkkapopyhtyeet
– ja purkkapoppiahan Kissistä oli 1970-luvun lopulla tullut. Suurin
osa yhtyeen nimellä markkinoidusta roinasta oli suunnattu lapsille, joista
oli tullut yhtyeen suurin faniryhmä (ja jotka aikuiseksi kasvettuaan
pysyivät uskollisina Kiss-kuluttajina). Samalla Kiss kuitenkin alkoi
menettää otettaan teini-ikäisestä yleisöstään.
Kuka teini nyt halusi digata samasta bändistä kuin pikkuveljensä?
Kehitys oli tietysti huolestuttavaa yhtyeen jäsenten bändäritarjonnan
kannalta, mutta lopulta myös levynmyynti lähti laskuun.
Vuonna 1978 Stanley ja Simmons eivät kuitenkaan vielä nähneet myrskypilviä horisontissa. Kiss oli suosionsa huipulla: Kiss Alive II oli sen neljäs platinalevy kahden vuoden sisällä, yhtyeen faniklubiin, Kiss Armyyn, kuului kuuteen nollaan päättyvä määrä innokkaita natiaisia ja konserttiliput menivät kuumille kiville. Näille rahanhimoille rock-kapitalisteille tämä tarkoitti sitä, että oli aika keksiä uusi suunnitelma voitonmaksimoimiseksi. Näin syntyi loistokas ajatus, että vuonna 1978 jokainen Kissin jäsen julkaisisi samanaikaisesti oman soololevynsä.
Soololevyidea näyttää jälkeenpäin katsottuna täysin älyttömältä. Kuka haluaisi kuulla rockbändin rumpalin tai basistin soololevyä, varsinkin, kun kaikki levyt julkaistaan samaan aikaan bändin logon komeillessa kannen ylänurkassa? Toisaalta Kissin kaikki jäsenet olivat karikatyyrimaisia hahmoja, joten neljän sooloalbumin synkronisoitu julkaisu oli hiukan perustellumpaa kuin keskimääräisellä hardrock-yhtyeellä. Silti, ei Peter Crissin levyä kovin moni halunnut ostaa. Eivät edes Kissin fanit, jotka sentään ostivat melkein mitä vaan, mihin yhtyeen logo oli painettu. Ei niin, että nämä soololevyt olisivat olleet totaalinen floppi: kaikki Crissiä lukuun ottamatta nousivat USA:n listan top 40:een. Olipa Ace Frehleyn levyltä napattu hieno New York Groove jopa suurin Kissiin liittyvä hitti sitten vuoden 1976 Bethin. Silti levyt kävivät kaupaksi paljon odotettua huonommin – ne myivät yhteensä vähemmän kuin Kissin edellinen albumi Love Gun yksinään. Parhaiten levyistä myi Gene Simmons, todennäköisesti siksi, että tämä verta sylkevä ja tulta nielevä kieliniekka oli yhtyeen nuorten poikafanien keskuudessa epäilemättä se suosituin – jos vanhemmilta sai rahaa vain yhden levyn hankkimiseen, valinta oli selvä.
Taustastaan huolimatta nämä levyt ovat musiikillisesti mielenkiintoisempia kuin luulisi. Tai ainakin kolme niistä – Paul Stanleyn soolo on juuri sellainen kuin olettaisikin: keskinkertainen ja imelähkö Kiss-levy. Ilman Ace Frehleyn särmikästä kitarointia ja Gene Simmonsin campeja ylilyöntejä jäljelle jää vain falskeja voimaballadeja ja ”love 'em & leave 'em” -pullistelua. Stanley onnistuu olemaan samalla sekä itsesäälissä rypevä että ylimielinen. Hän tuntuu olevan vahvasti sen harhaluulon vallassa, että etenkin maailman naiset ovat hänelle jotain velkaa – enimmäkseen ehdotonta rakkautta, jossa ei kuitenkaan tule olla mitään velvoitteita itseään ”The Starchildia” kohtaan. Ainoastaan Kissin powerpop-juuret paljastavat, The Rasberriesin Side 3 -levystä muistuttavat, Wouldn't You Like To Know Me ja It's Alright herättävät positiivisia tunteita. Näissäkin lyyrinen sisältö on aikamoista huttua, mutta ainakin ne rokkaavat. Levyn karmaisevampaa puolta edustaa uskomattoman sokerinen Hold Me, Touch Me (Think of Me When We're Apart). Suurin osa levyn kappaleista ovat kuitenkin yksinkertaisesti tylsiä autopilotilla vedettyjä hardrock-biisejä, joilla olisi ollut täysi työ päästä edes Kissin singlejen b-poskille.
Eniten Kissin linjasta poikkeaa rumpali Peter Crissin soolo. ”The Catmanin”
levy sisältää sellaista 
r&b-,
disco- ja soul-vaikutteista rockia, jota vaikkapa Crissin esikuva Rod Stewart
tai jahtirokkarit, kuten The Doobie Brothers tuolloin väänsivät.
Mukana on myös fiftarirockia (mm. Bobby Lewis -laina Tossin' and Turnin')
ja tietysti pari tunnetuimman Crissin laulaman Kiss-biisin, Bethin, kaltaista
jousislovaria (Easy Thing, I Can't Stop the Rain). Suurimmilta osin Peter
Criss on yllättävän miellyttävää kuunneltavaa,
vaikkakin pahimmillaan se on aikamoista hattarahuttua (You Matter to Me) ja
That's the Kind of Sugar Papa Likes on kenties musiikkihistorian karmeimpia
biisinnimiä. Balladit, kuten Stand By Me -vaikutteinen fiftarihituri
Don't Let Me Down toimivat Crissin laulutulkinnan ansiosta. Useita Kissin
kappaleita vokalisoinut Criss saattoi hyvinkin olla yhtyeen paras laulaja
– hänen karheassa äänessään on sielukkuutta
ja herkkyyttä, jota muilta meikkivekkuleilta on turha hakea. Hyvänä
esimerkkinä toimii juuri edellä mainittu Kiss-hitti Beth, jonka
Criss sai kuulostamaan koskettavalta hölmöistä sanoista huolimatta.
Rock Me, Baby muistuttaa huomattavasti tätä levyä edeltäneenä vuonna (1977) julkaistun Dennis Wilsonin Pacific Ocean Bluen hiukan 70-lukulaisen löysiä, mutta sielukkaita soulrockvetoja. Easy listeningiä ja folkia sekoittelevalla Kiss the Girl Goodbyellä Criss puolestaan kuulostaa samoihin aikoihin makeilevilla slovareillaan hittilistojen kärjessä juhlineelta Eric Carmenilta. Selvästikään levyä ei oltu tehty seksistisen hardrockin nälkäisille Kiss-faneille, mikä on tietysti melko järjetöntä, kun yhtyeen logo komeilee kissameikkeihinsä sonnustautuneen Crissin pärstän vieressä. Pisteet silti Crissille omanlaisestaan rohkeudesta.
Levykvartetin parhaat luomukset ovat kuitenkin Ace Frehleyn ja Gene Simmonsin käsialaa – kummatkin tosin aivan eri syistä. Frehleyn soolo sisältää rosoista, koruttomasti äänitettyä ja huonoilla sanoilla (esimerkiksi Speeding Back to My Baby perustuu pitkälti klassiseen maybe-baby riimipariin) varustettua hardrockia. Tällä kertaa näistä aineksista on kuitenkin syntynyt levy, joka lähentelee genrensä klassikkoja. Frehleyn kitara vuorotellen ulvoo, junttaa ja helisee. Hän ei ole teknisesti kovin taitava soittaja, mutta miehen luupäisen nokkelat ja välillä jopa robottimaiset riffit ovat antaneet vaikutteita niin 1990-luvun grunge-bändeille Mudhoneysta lähtien, aina Queens of Stone Ageen asti. Ilman Stanleyn ja Simmonsin egomaanista diktatuuria Kissin George Harrison puhkeaa kukkaansa. Vaikka Ace Frehleyn kappaleiden sanoituspuoli on heikkoa, se ei kuitenkaan ole samalla tavalla limaista kuin Stanleylla tai Simmonsilla, ainoastaan kömpelöä. Frehleyn laulut käsittelevät bändärien hyväksikäytön, väkivaltafantasioiden tai rockbändin kiertue-elämän sijaan enimmäkseen alkoholia ja huumeita.
Päihdeongelmaisen Frehleyn käsittelyssä biletyslaulut muuttuvat ihastuttavan epätoivoisiksi. Albumi muistuttaa enemmän The Dictatorsin ”carls, girls, surfing, beer/ nothing else matters here” -estetiikkaa kuin Kissin purkkaporsastelua. Loistavassa Ozonessa Frehley on ”kinda guy who likes feeling high – all the time”, Wiped Outissa hän menee juhliin, dokaa liikaa ja päätyy kokovartalopuudutukseen (kappale sisältää loistavan arkipäiväisiä ryyppykuvauksia: ”Then I took your hand and tried to stand/ and ended up sittin' back down” tai ”But an hour along, comin' on strong, I was gettin' drunk/ The next thing I knew I looked at you, I was blind as a skunk”). Sama verenmaku suussa juhliminen jatkuu läpi koko albumin. Hengähdystauon virkaa toimittaa levyn paras kappale, Russ Ballardin alunperin Hello-yhtyeelle kirjoittama iskevä glamrockhitti New York Groove ja soololevysarjan power pop -kiintiötä täyttävä helisevä What's On Your Mind?. Levyn päättää sopivan pökkelöön tyyliin todennäköisesti henkistä hajoamista kuvaileva progehtava instrumentaali Fractured Mirror.
Kissin kielimaestro extraordinaire Gene Simmons suuntasi omalla soolollaan vähintään yhtä kiehtoville, vaikkakin hyvin erilaisille laduille. Vierailijoita pursuilevalla levyllä esiintyy absurdi lista artisteja, joiden musisointi verta ja tulta sylkevän sarjakuvademonin levyllä on hämmennystä herättävää. Aerosmithin Joe Perry, Bob Seger ja Cheap Trick -kitaristi Rick Nielsen vielä sopivat kuvioon. Steely Dan -yhteyksistään tunnetut Jeff ”Skunk” Baxter ja Elliott Randall herättävät jo kysymyksiä, mutta mitä ihmettä levyllä, jolta löytyy kappaleita, kuten Living in Sin, Tunnel of Love (joka ei kerro huvipuistosta) tai Burning Up With Fever, tekee kansainvälisestä feministiklassikostaan I Am Woman tunnettu Helen Reddy? Reddyn lisäksi levyllä lauluapua antavat mm. Donna Summer, Simmonsin tuolloinen heila Cher, myöhemmin Pulmusten Peg Bundyna tunnetuksi tullut Katey Sagal ja MacGyverin arkkivihollisena Murdocina TV:stä tuttu (sekä rokkarina ja groupie-legenda Pamela Des Barresin entisenä aviomiehenä kunnostautunut) Michael Des Barres.
Gene Simmonsin soololevyn kummallisuus ei kuitenkaan jää pelkkään outoon vierailijakaartiin vaan miekkosen musiikilliset ambitiot ovat vähintään yhtä erikoisia. Jokaista Kiss-maisen hardrock-palan rinnalta levyltä löytyy See You Toniten beatlespoppia, Man of 1000 Facesin discojousia ja Mr. Make Believen McCartney-folkrockia. Puhumattakaan klassisista alkusoitoista ja oopperasta. Musikaalimainen, naislaulajien avittama True Confessions sopisi lähes saunattomasti Rocky Horror Show:hun ja mahtipontinen Always Near You/Nowhere to Hide liikkuu jossain Dionin, Beach Boysin ja Broadwayn välimaastossa. Simmonsin levyn skitsofreenisyyttä korostaa esimerkiksi soulrockboogie Burning Up With Feverin toteamus ”I'm a gifted giver/ not a woman mistreater”, kun taas Living in Sinissä demoni räyhää: ”You tell me you want me to protect you/ 'Cause sometimes my love can go too far”. Mies vetää See You Toniten herkän naivistiset rakkauslyriikat ilmeisesti yhtä vakavissaan kuin Tunnel of Loven sikailutkin (You wanted my disease/ Ya hafta do as I please/ You'll jump off the roof if I say/ I won't let ya get away”). Vaikka Radioactive edustaa toimivaa Kiss-menoa huvittavan järjettömine sanoineen (”she's radioactive/ she's very selective”), Simmons on parhaimmillaan silloin, kun hän keskittyy materiaaliin, jolla on vähiten tekemistä emobändinsä hardrockin kanssa. Absurdin kokonaisuuden kruunaa ilmeisen tosissaan esitetty, hiukan horjuva, uskomaton, mutta uskollinen versio Walt Disneyn Pinokkiosta tutusta When You Wish Upon a Starista.
Kaiken kaikkiaan
Kissin soololevyt edustavat ihastuttavaa pop-roskaa, jota välillä
syntyy kaupallisten juonien, puolivillaisten taiteellisten visioiden ja muun
sekoilun oheistuotteena. Kaikki Kissin jäsenet onnistuivat näillä
levyillään luomaan, jos ei muuta, niin ainakin jotain omannäköistään.
Stanley on yhtä imelä ja kaupallinen kuin voisi arvatakin, Criss
hiukan pihalla ja epäolennainen, Frehley alkoholisoitunut ja rokkaava
ja Gene Simmons on, no, Gene Simmons. Tärkeitä levyjä tai edes
unohdettuja aarteita nämä albumit eivät taida olla (vaikka
Simmonsin levy onkin suositeltavaa kuunneltavaa kaikille oudon musiikin ystäville).
Soololevygenreen ne kuitenkin tuovat oma kunnioitettavan lisänsä.
Seuraavaksi voi sitten siirtyä astetta kovempaan tavaraan ja pureutua
Peter, Paul and Maryn sooloihin, joista Noel ”Paul” Stookeyn levyn
nimi oli tietysti...voi kyllä...”Paul and”.
Teksti: Kimmo Vanhatalo
Michael Des Barres -kuva: Jorgen Angel (http://www.angel.dk)
Julkaistu 4.2.2009
