Arkkitehtuurista tanssimisen puolustus
Luet parhaillaan sivustoa, joka sisältää kirjoitetuksi tekstiksi puettuja näkemyksiä musiikista. Tämä inhimillisen luovuuden alalaji ei nauti kaikissa piireissä mitenkään suunnatonta arvostusta. Rockjournalismia on määritelty mm. sellaisilla lentäviksi lauseiksi muodostuneilla heitoilla kuin ”ihmiset, jotka eivät osaa kirjoittaa, haastattelevat ihmisiä, jotka eivät osaa puhua ja kertovat heistä ihmisille, jotka eivät osaa lukea” (Frank Zappa) tai ”musiikista kirjoittaminen on kuin tanssisi arkkitehtuurista” (trad. tai ainakaan Google ei löydä sitaatille alkuperää).
Tyypillisesti rockjournalismia kritisoivat nimenomaan muusikot. Halutessaan tähän ammattitautiin voi suhtautua ymmärtäväisestikin. Kaikissa taideammateissa on se erikoinen piirre, että oma työ joutuu viime kädessä työnkuvaa hallitsemattomien ihmisten arvioitavaksi. Rockmusiikissa asetelma on sitäkin kärjistyneempi, kun mitään muodollista pätevyyttä ei alan toimittajilta tavata vaatia, eivätkä kaikki näistä osaa edes ottaa perussointuja kitarasta. Itse asiassa rockjournalismissa elää vahva perinne, joka suorastaan halveksuu liiallista (tai liiaksi alleviivaten esiin tuotua) ammattitaitoa ja palvoo herttaista amatöörimäisyyttä.
Voi kuitenkin kysyä, miksi jonkun Frank Zapan mielipidettä aiheesta tulisi edes kuunnella. Eihän rocklehtiä kirjoiteta suvereeneille muusikkotaitureille, vaan aivan tavallisille levynostajille. Maailmassa julkaistaan viikoittain järjetön määrä levyjä, joten monella on käyttöä jonkinlaiselle suodattimelle, joka auttaa etsimään joukosta ne potentiaalisesti kiinnostavimmat. Populaarimusiikin historian aarrearkuista löytyy vielä enemmän nimikkeitä, ja jotenkin niistäkin on seulottava oman maun kannalta olennaisimmat.
Kiistatta musiikkimediat kykenevätkin ohjaamaan ihmisten ostokäyttäytymistä. NME:n hypetys lienee vieläkin uuden, ”vaihtoehtoisen” yhtyeen varmin pääsylippu Englannin listoille. Mojon kaltaisten aikuisemman yleisön lehtien suitsutus taas nostaa säännöllisin väliajoin obskuureja 60- ja 70-luvun artisteja kirkkaampaan valokeilaan kuin mistä nämä olisivat osanneet aktiiviaikoinaan haaveilla. Nettiaikakausi on tuonut mukanaan Pitchforkin tapaisia tuoreempia auktoriteetteja, ja sitten on vielä MySpace, ”blogverse” ja muut kuuminta hottia edustavat näennäisen demokraattiset mainoskanavat – kuin räätälöity niille supertrendikkäille yksilöille, jotka eivät voisi koskaan tunnustaa lukevansa jotain aataminaikuista paperilehteä.
Mikään edellisessä kappaleessa ei tietenkään todista, että musiikkimedioilla olisi tasoakin. Jos tason mittarina käytetään perustellun ja puolueettoman informaation tarjoamista kuluttajalle, näyttää tilanne itse asiassa melko masentavalta. Näkyvimmille rockista kirjoittaville lehdille ja sivustoille omaäänisyys on lähinnä kirosana. Auta armias siitä katastrofista, että kriitikko erehtyisi haukkumaan saman levyn, jonka kaksi kilpailijaa jo ehti nostamaan alkuvuoden tärkeimmäksi. En ole niin vainoharhainen, että olettaisin musiikkitrendien syntyvän (ainakaan yksinomaan) isojen levy-yhtiöiden kokoushuoneissa. Sen sijaan uskon seuratuimpien musiikkimedioiden toimivan liki vainoharhaisen pelon vallassa, taistelevan aina ennen kaikkea sitä mahdollisuutta vastaan, että leimautuisi ajastaan tipahtaneeksi. Nettisivustoille tämä on ollut alusta asti luonteva mentaliteetti, ja printtilehdet ovat hypänneet samaan kelkkaan tuhannen konsultin varoitettua, että paperille painetun informaation aika on jo ohi.
Toisaalta musiikkijournalismin nykyinen kosiskelevuus ei minkään logiikan mukaan tarkoita, että koko ala olisi vailla toivoa. Välineet ovat olemassa, kunhan käyttäjiä löytyy. Ja löytyyhän niitä: viikoittaisen tai kuukausittaisen rockmedian maailma ei vain enää houkuttele omapäisimpiä kirjoittajia, jotka joutuvat siis etsimään leipänsä muualta. Suuressa maailmassa esimerkiksi väsäämällä rock-aiheisia kirjoja, joista palkitsevin tämän taiteenlajin kommentointi tapaakin näinä päivinä löytyä.
Näin pääsemme lopulta siihen arkkitehtuurista tanssimisen puolustukseen. Rock- ja popmusiikki ovat lopultakin vain osa harrastajansa muuta elämää – seikka, jota paatunut muusikkorunkkari ei voi koskaan todella tajuta. Hyvän rock-aiheisen tekstin tunnistaa siitä, ettei se määrity ennen kaikkea ”rock-kirjallisuudeksi” vaan muistuttaa vaikkapa tunnustuksellista proosaa (Marc Almondin ”Tainted Life”), sukupolviromaania (John Harrisin ”The Last Party”) tai sosiologista tutkielmaa (Simon Reynoldsin ”Rip It Up And Start Again”). Samalla kun esitän pahoitteluni intohimoisille kitarasoolojen harrastajille, on minun ikävä kyllä todettava, ettei yksikään tabulatuuri avaa musiikkia ihan samalla tavalla kuin mainitut teokset.
Tietysti rockista on kirjoitettu myös juoppohullun päiväkirjoja (”The Dirt”) ja siloteltuja tanja karpelan elämäkertoja (”Mie oon Lordi”). Usein juuri nämä ovat suosituimpia. Mutta tuomitaanko koko suomalainen kaunokirjallisuus sillä perusteella, että Ilkka Remes myy joulumarkkinoilla eniten?
Kehän sulkemiseksi on vielä palattava ajankohtaisen, enemmän tai vähemmän säännöllisesti tehtävän rockjournalismin maailmaan. Sellaista julkaistaan vuonna 2008 varmasti enemmän kuin koskaan ennen, ainakaan ennen vuotta 2009, jolloin syntyy taas uusi ennätys. Internetin myötä informaation tuoreus on muuttunut jo sellaiseksi itsestäänselvyydeksi, ettei kukaan ajan hermolla oleva enää panosta siihen. Nyt panostetaan trendien synnyttämiseen, ja niiden syntymisen viive alkaa olla kuukausien sijasta vuorokausia. Käsittämättömältä tuntuu jo ajatella, että punk saapui Suomeen vasta alkuvuodesta 1978, puolitoista vuotta Sex Pistolsin ensimmäisen singlen jälkeen.
Tämäkin kehitys on kulkemassa kohti loogista ääripistettään. Tai saatan olla väärässäkin, ei olisi ensimmäinen kerta kun olen aliarvioinut ihmiskunnan kyvyn venyttää tuhoon tuomittuja ajatusmalleja siihen asti kunnes nalli napsahtaa ja siitä eteenkinpäin. Niin tai näin, rockjournalismin arvosteleminen jonkun ylikierroksilla käyvän uutispalstan pitäjän kautta on sama kuin tuomitsisi suomalaisen kaunokirjallisuuden Jyrki Lehtolan kolumnien perusteella. Hyvää syntyy, kun jaksaa kaivaa pitkään ja hartaasti samasta kohdasta – osapuilleen kuusi jalkaa besserwisseriyden puusta vasempaan.
Teksti: Niko Peltonen
Julkaistu 21.8.2008
