Muistatteko vielä Anssi Kelan? Siis sen absolutisti-formulakuskin, joka
oli vuosina 2001-2002 Suomen suosituin artisti. Menestys hiipui kuitenkin
tasaisesti, eikä Kela ole nyt julkaissut kolmeen vuoteen uutta albumia.
Viimeksi hän yritti kansakunnan sydämiin viihdekirjailijana.
Lauri Tähkän te kyllä tiedätte, valitettavan hyvin. Pariin vuoteen miehen iskusävelmiä ei ole tämän maan rajojen sisällä päässyt pakoon. Oli kyse sitten levymyynnistä, radiosoitosta tai keikkatienesteistä, aina kun kotimaisia artisteja laitetaan järjestykseen numeraalisesti, Tähkis keikkuu kärjessä. Ihan niin kuin Anssi Kela silloin aikoinaan.
Tulin tässä
päivänä muutamana kuunnelleeksi Kelan toisen albumin, siis
vuonna 2003 ilmestyneen Suuria kuvioita, josta piti tulla Nummela-debyytin
jättimenestyksen toisinto. (Ihan niin siinä ei käynyt, kiekkoa
myytiin sinänsä kunnioitettavat 50 000 kappaletta, joka ei
kuitenkaan ole edes kolmasosaa edeltäjän lukemista.) Levyn kuunteleminen
oli lähinnä sattumaa ja hetken mielijohdetta, mutta se sai minut
ajattelemaan Kelaa nimenomaan suhteessa Tähkään, jonka kai
voi katsoa vallanneen hänen asemansa. Tämä on tietenkin yksioikoista
viivojenvetoa, artistit eivät millään muotoa kuulosta erehdyttävästi
toisiltaan, mutta ainakin heitä yhdistää massiivinen menestys
osapuilleen saman kohderyhmän parissa. Puhutaan siis ns. taviksista,
jotka ovat iältään jotain 25 ja 50 vuoden välistä
ja asuvat sisä-Suomessa. Enemmistön kuulijoista voi kuvitella olevan
naispuolisia.
Jokin muukin miehiä kasvoi ainakin minun mielessäni yhdistämään, nimittäin tietty huonous. Siis musiikillinen ja tekstillinen kömpelyys, taipumus käyttää ilmeisiä kliseitä ja niitäkin väärin.
Tämähän ei ole harvinaista iskelmäpiireissä tai teinipopin liukuhihnaosastolla, jossa ammattilaiset vääntävät hitintynkää sellaista tahtia, ettei yhtä veisua ehdi kovin punnitusti harkitsemaan. Omat biisinsä tekevältä lauluntekijältä on sitä vastoin totuttu odottamaan parempaa laatukontrollia. On kai lupa olettaa, että jos joku yleensäkään ryhtyy singer-songwriteriksi, hänellä olisi hommaan jotain luontaisia taipumuksia. Biisejä ehtii hioakin, kumpikaan ei tietääkseni sävellä ulkopuolelle, eivätkä ainakaan Kelan julkaisuvälit ole kovin hektisiä – menneiden vuosikymmenten suuruuksiin verrattuna eivät Tähkänkään.
Näiden kavereiden tapauksessa on kuitenkin todettava, että miksi sitten alun perin uralleen päätyivätkään, kovin hyviä he eivät ole siinä mitä tekevät. Nummela oli aikanaan suorastaan monumentti latteudelle. Sama simppeli rumpukone puksuttaa jokaisessa kappaleessa, joiden laahaavia laulumelodioita voisi vaivatta vetää suoraan toistensa päälle. Kelan väritön ääni ja fraaseeraus vain alleviivaavat yleistä velttoutta. Tekstit ilmentävät hämmästyttävää kykyä kertoa tarinoita, joissa ei ole mitään kiinnostavaa. On omaksuttu jonkinlainen springsteeniläinen käsitys siitä, millaisia aiheita niin sanotun tarinalaulun noin väljästi ottaen tulee käsitellä, mutta noilla aiheilla ei sitten olla osattu tehdä mitään. Niinpä esimerkiksi levyn megahitti ”Puistossa” on kuin keskinkertaisen rikoselokuvan ensimmäinen luonnos, jonka käsikirjoittaja keksii paskalla istuessaan miettiessään, että tilille pitäisi saada lisää katetta. Yllättäen elokuvabiisi ”Milla” on niin ikään pintapuolinen referaatti mainitun elokuvan Minä ja Morrison juonesta. Kuunnelkaa vaikka toinen samoihin aikoihin radioissa pyörinyt leffatunnari, Laura Närhen laulama ”Kuutamolla (Se ei mee pois)” niin huomaatte, miten huonosti Kela on sisäistänyt klassisen leffabiisin olemuksen.
Suuria
kuvioita eroaa edeltäjästään lähinnä siinä,
että on katsottu tarpeelliseksi laventaa musiikillista ilmaisua muun
muassa sähkökitarariffittelyyn. Luonnollisesti sekin on jotain saatanan
c-luokan Neil Youngia kaikesta tunteen palosta riisuttuna. Sanoituksissa riittää
taas ihasteltavaa: ”Sormuksen” kertosäkeessä Kela laulaa
ilmeisen tosissaan (päätellen samoihin aikoihin julkisuuteen tulleesta
avioeroskandaalista) että ”Miksi vääräksi kauniin
tekee sormus sormessain?” No, miksiköhän, Anssi? Mietipä
miksi sen sormuksen siihen sormeen laitoit. Nimibiisin road movie on hellyttävä
yritys suureksi eeppiseksi tarinaksi. Kuulija melkein huijautuu odottamaan
laulun päähenkilöiden, tytön ja pojan, seikkailuille ympäri
Eurooppaa jotain repäisevää loppua, mutta muuten ei Anssi ole
osannut tilannetta ratkaista kuin pistämällä heidät –
ta-daa! – rakastumaan toisiinsa. Ja se luokkakokousbiisi, ”1972”,
taas: ”Meidän piti muuttaa maailmaa”, Kela laulaa, kuin paheksuen
sitä että lukiolaisista tulikin tavallisia ihmisiä tavallisissa
ammateissa. Ehkä hänelle tulee yllätyksenä, että
suurin osa lukiolaisista varmaankin näkee tulevaisuudessaan tavallisen
ammatin. Jollaisesta käsin muuten voi vallan mainiosti muuttaa maailmaa.
Anssi Kelan huonoudessa on kuitenkin aina jotain sympaattista, ehkä siksi, että hän itse on tunnetusti mukava mies. Aika inhimillinen hahmo kaiken kaikkiaan. Kovin lahjakas hän ei ole, ei biisintekijänä eikä kirjailijana (miksi laittaa kirjaan Kalevi Sorsa, ellei sitten vaivaudu keksimään Kalevin läsnäololle mitään pointtia?) mutta juuri tuohon keskivertoon keskinkertaisuuteen suomalaiset taisivat hetkeksi ihastuakin.
2000-luku ei kuitenkaan ole ollut keskitien kulkijoiden kulta-aikaa. Päinvastoin nykyään halutaan kaikessa äärimmäisyyksiä. Eräs tv:n suosituimmista formaateista on muun muassa erikoistunut tutkimaan sitä, kuinka äärimmäistä inhimillinen typeryys voi olla. Onkin loogista, että melko huono Kela on kansan sydämissä korvautunut äärimmäisen huonolla Lauri Tähkällä, jonka huonous on suorastaan aggressiivista, kaiken alleen jyräävää. Tähkä on niin käsittämättömän, absurdin huono, ettei hänestä oikeastaan ole järkeä kirjoittaa tällaisia pisteliäitä kolumneja. Sanottavaa olisi niin paljon, että lopulta kaikki sanat uhkaavat unohtua.
Pohjanmaata on totuttu pitämään suomalaisen isänmaallisuuden tyyssijana. Eräinä historiamme aikakausina tämä on tarkoittanut muun muassa turpiinvetoa tai arveluttavaa taksikyytiä jokaiselle, joka uskalsi ajatella ympäristöstä poikkeavalla tavalla. Kyllä kai meidän on jo alettava odotella, koska jussipaitaiset kaverit alkavat kulkea ovikelloja soittelemassa etsien henkilöitä, jotka ovat todistettavasti ostaneet hyvän levyn tai muun kulttuurituotteen. Tuntuu, että sellaisesta on tullut epäisänmaallinen teko. Ja koska koulujen kevätjuhlissa aletaan laulaa, että ”Mun sydän pauhaa niin kuin kuohuva koski”? Kai jo ensi toukokuussa?
Teksti: Niko Peltonen
Julkaistu 9.12.2008
