Uusimmassa Soundi-lehdessä kriitikot pääsivät taas kerran
laittamaan vuoden levyt järjestykseen – ensimmäisinä
ainakin merkittävistä suomalaisjulkaisuista. Ulkomaisten kiekkojen
top 20:ssa kiinnittää huomiota ainakin yksi trendi, joka muistaakseni
on tässä lehdessä jatkunut jo jokusen vuoden, nimittäin
niin sanotun americanan hegemonia. Listalla on Bon Iveriä, Bonnie ”Prince”
Billyä, Isobell Campbellia Mark Laneganin kanssa ja ykkösenä
vuoden kohutulokkaista Fleet Foxes. Myös Black Keysin ja Black Mountainin
tapaisten juurevien, perinnetietoisten rocknimien menestys tuntuu osalta samaa
tendenssiä; ylipäätään listalta saa hakemalla hakea
kokeilevia, moderneja artisteja, ellei pakollista Vampire Weekendiä tai
kenties Wolf Paradea sellaisiksi laske.
Ei ole
yllättävää, että nimenomaan Soundin kriitikot suosivat
tällaisia painotuksia. Sehän on tunnetusti Suomen konservatiivisin
rocklehti. Americanaa arvostetaan kuitenkin laajalti helsinkiläisissäkin
rockpiireissä ja yleensäkin kaikkialla, missä valistuneet indie-diggarit
mielipiteitä vaihtavat. Kyse ei oikeastaan ole enää trendistä,
sillä ilmestyihän Ryan Adamsin esikoissoolo jo kahdeksan vuotta
sitten. Viimeistään siitä asti hänen hengenheimolaisensa
ovat näissä äänestyksissä loistaneet.
Trendistä americana ei käy siksikään, että se on käsitteenä niin epämääräinen ja lavea. Jokin merkitys sillä kai kuitenkin on, koska sitä jatkuvasti käytetään ja koska monet artistit haluavat erikseen sanoutua siitä irti. Väljästi sen voisi määritellä sellaiseksi rockmusiikiksi, joka ammentaa vahvoja vaikutteita rockin esivanhemmilta, siis bluesista, kantrista ja folkista. Vaikutteet ovat ennen kaikkea musiikillisia, tosin monet suosivat samantapaisia sanoituksellisia teemojakin kuin mainituissa tyyleissä.
Americana on ainakin näennäisesti epäkaupallista musiikkia. Sen soundi on akustisvoittoinen ja luonnollisesti perinnetietoinen, kaukana tämän päivän radiostandardista. Esiintyjät eivät yleensä ole mitään julistepoikia, tai eivät ainakaan alleviivaa mahdollisia ulkoisia vahvuuksiaan. Ei suosita itsepintaisesti päähän uppoavia kertosäkeitä vaikkapa monien nuorten brittibändien tyyliin. Suuria persoonallisuuksiakaan ei tunnu löytyvän, jonkinlainen mystinen takametsien erakko (Will Oldham eli Bonnie ”Prince” Billy esimerkkinä) on lähimpänä tällaista. Toiminta on kaiken kaikkiaan vaatimatonta ja asiassa pysyvää, halutaan huomion pysyvän tiukasti musiikissa.
Mutta useinhan näennäinen epäkaupallisuus on toiselta kannalta katsottuna taitavaa kaupallisuutta. Americana vetoaa kovasti siihen osaan rockväkeä, joka vaistomaisesti kaihtaa kaikenlaista kekkulointia, vaatteilla koreilua, markkinointikikkoja, musiikkivideoita ja muita räikeyksiä. Nämä ovat ihmisiä, jotka syvällä sisimmässään jaottelevat rockin edelleen ”oikeilla soittimilla tehtyyn” ja ”konemusiikkiin”. Tällaisia on erityisen paljon nimenomaan jenkeissä, josta tyylilajin tärkeimmät artistitkin tulevat. Siellä ajatus myyttisestä oikeasta, aidosta musiikista ei ole koskaan kuollut.
Jos
populaarimusiikin ajatellaan heijastelevan omaa aikaansa, joutuu americana-ilmiö
omituiseen valoon. Tässä musiikissa tunnutaan nimenomaan haikailevan
puhtaampaan ympäristöön, pois kaupungeista, menneiden tarinoiden
ja rakkauden kaltaisten iättömien aiheiden maailmaan. Tietysti americanan
suosio voikin kertoa 2000-luvun elämän ahdistavuudesta. Paluu traditioihin
on ollut vuosikymmenemme kulttuuritrendejä muutenkin. Ja toisaalta, onhan
se helppo ymmärtää, että jos Katy Perryn tekstiviestimentaliteetti
kertoo jotain meidän ajastamme, valitsee älykäs ihminen mieluummin
Fleet Foxesin.
Ongelma tässä aitousromantiikassa on sen paradoksaalisesti valheellinen perusta. Eihän esittävä taide voi koskaan olla aitoa, eikä sen pidäkään olla. Esimerkiksi vanhat bluesäijät olivat kaikesta päättäen melkoisia kekkeruuseja ja oikein erikoistuneet itsensä mytologisoimiseen. Woody Guthrie taisi keksiä suhteellisen monta lukua omaan elämäntarinaansa. Entäpä Bob Dylan, joka kai kuitenkin on edelleen merkittävin silta aidoista perinnetyyleistä nykypäivän uustraditionalismiin? Kai satunnaisetkin musiikin seuraajat jo tietävät, millainen sarjahuijari ja oikkuileva diiva Dylan on aina ollut. Ja Johnny Cash, tuo rehdin suoraselkäisyyden jumala, taatusti mietti imagoaan huolellisemmin kuin edes David Bowie koskaan.
Nykypäivän americana-musikanteista on hankala löytää samanlaisia kusettajia, ja siinähän se ongelma juuri onkin. Se tekee näistä artisteista epämielenkiintoisia. Jonkinlaisia lupauksia antanut Ryan Adamskin on heittäytynyt streittariksi ja keskittyy tehtailemaan niitä kahta levyään vuodessa. Levyjen biisit eivät ole aikoihin tainneet olla kovin kummoisia, mutta klassikkokappaleita ei americanasta montaa löydä muutenkaan. Näiden artistien kriitikkosuosion ja välillä kaupallisenkin menestyksen huomioon ottaen voisi kuvitella, että edes muutama laulu olisi jäänyt elämään siinä missä esimerkiksi White Stripesin iskusävelmät. Mutta ei. Joku Oldhamin ”I See a Darkness”, sekin Johnny Cashin hienon version ansiosta, on ainoa edes likimain samaan kategoriaan yltävä.
Tyypillinen, neljää-viittä tähteä netonnut americana-albumi kuulostaa muodollisesti pätevältä jonolta yhdentekeviä kappaleita. Ne ovat näennäisesti mielenkiintoisia, mutta eivät jää päähän. Niitä ei tee mieli kuunnella uudestaan. Tekstit ovat joko köyhiä toisintoja jostain vuoristolaisballadeista tai sitten juuri niin hämärää abstraktia symbolismia kuin vain amerikkalainen voi saada aikaan.
Kestotähtiä
tämä skene ei ole onnistunut tuottamaan. Se tarvitsee joka vuodelle
uuden supertähden, joka voidaan sitten kakkoslevyn koittaessa havaita
yhtä epäkiinnostavaksi kuin edeltäjänsäkin. Soundin
listalla niin Fleet Foxes kuin Bon Iverkin ovat suuren yleisön silmissä
tulokkaita. Oldham on osoittanut jonkinlaista kestokykyä, mutta ei hänkään
kerää enää niin suuria otsikoita kuin vuosituhannen vaihteessa;
sama pätee Adamsiin. Conor Oberst on jo likimain unohdettu (yritti ehkä
kurottaa liian pitkälle elektronisilla kokeiluillaan). Wilcon tähti
on laskussa, Lucinda Williams saa parhaillaan ensimmäisiä huonoja
kritiikkejään ikinä. Fleet Foxesin voi olettaa poistuvan kuvasta
samaa tietä. Heidän levynsä on keskimääräistä
melodisempi, mutta tiukkapipoisessa Appalakkien romantiikassaan vielä
kapeakatseisempi kuin genren edustajat yleensä.
Mutta ei americanaa kuunnellakaan artisti- tai biisilähtöisesti. Oleellista sen kannattajille on, että aina voi laittaa soittimeen levyn, jolla soi akustinen kitara, ehkä jokin huuliharppu tai banjokin, jonka kannessa on rumia parrakkaita miehiä, jonka kappaleista ainakin yksi on nimetty obskuurin amerikkalaisen pikkupaikkakunnan, jonkin Nickel Creekin tai Zömönzeh Valleyn mukaan. Silloin on americana-fanin mieli kirkas ja tyyni. Maailmassa ovat perusarvot vielä kohdallaan. Katy Perryä ei oikeasti ole olemassakaan.
Teksti: Niko Peltonen
Julkaistu 15.12.2008
