Tutkitaanpa edelleen kriitikkoäänestyksiä vuoden parhaista
levyistä. Sekä Soundin että Rumban listoilla kotimaiseen kärkikaartiin
on nostettu Matti Johannes Koivun Irwin Goodmanin lauluja. Yllättävää
kyllä, tuo viimetalvinen julkaisu näyttää sysänneen
(entisen?) Ultramariini-miehen soolouran melkoiseen lentoon.
Yllättävää
tämä on esimerkiksi siitä syystä, että yleisesti
ottaen kriitikot ja vakavat musiikinharrastajat ovat jo leipiintyneet maatamme
riivaavaan coverlevyjen tulvaan. Suurin osa näistä julkaisuista
onkin toki puhtaasti liikevoiton nimissä masinoituja turhakkeita. Kuitenkin
esimerkiksi päämääriltään oletettavasti ylevämpi
Jukka Pojan Veikko Lavi -tribuutti on jäänyt melko vähälle
huomiolle, ja syyksi voi epäillä juuri covereiden ylitarjontaa.
Kaikista viimeaikaisista kierrätysprojekteista ainoastaan Koivun albumi
on saavuttanut eräänlaisen virallisesti hyvän levyn aseman,
ja sopii tietysti kysyä, miksi.
En usko MJK:nkaan päämäärien olleen ainakaan merkittävässä määrin kaupallisia. Ei hän sentään rikastumaan lie päässyt. Taannoisista haastattelulausunnoista muistelisin päätelleeni, että kyseessä oli “huvin vuoksi” -tyyppinen julkaisu. Mies oli saanut päähänsä tehtailla akustisia herkistelyversioita Irwinin biiseistä, ja levy-yhtiö oli kiinnostunut tekemään niistä albumin. Ehkä sen osakseen saama huomio on yllättänyt Koivun itsensäkin.
Toisaalta jos rock-kriitikoiden ammattikuntaa tarkastelee nihilistisellä asenteella, ei kuhinassa ole mitään kummallista. Alalla edetään hypen ehdoilla. Pitää olla jotain, mistä voi kirjoittaa taloudellisia ylisanoja niukan merkkimäärän puitteissa. Toisin sanoen hieno levy määritellään sellaisilla ehdoilla, että sen hienouden tulee olla nopeasti ja vaivattomasti perusteltavissa. Konseptin on oltava sellainen, että sen perusluonteen voi välittää lukijalle mainosmaisen tehokkaasti.
Tällaisiin tarpeisiin Koivun pläjäys on ihanteellinen. Arvostelujen ja muiden juttujen punch line on kerrasta toiseen liikkunut samoilla linjoilla: herkän melankolinen esitystapa paljastaa Irwinin ja Vexi Salmen juopottelulaulujen rempseän pinnan alle kätkeytyvän tragiikan. Tuollainen argumentti irtoaa rutinoituneen kriitikon näppäinsormilta edes ajattelematta. Kun sitä tarpeeksi hoetaan, siitä tulee totuus. Sitä ei enää kyseenalaisteta.
Mietitäänpä nyt ihan spekulatiivisesti, millainen Koivun sovitus- ja levytysprosessi on todennäköisesti ollut. Ensin on tietysti idea, konsepti, jonka synnystä ulkopuolinen ei voi sanoa paljoa. Se on voinut syntyä täysin sattumanvaraisesti, niinhän ideat usein tekevät. Biisimateriaali on luonteeltaan perussoinnuilla meneviä iskelmärenkutuksia, lajissaan toki korkealuokkaista tavaraa, mutta samalla siinä määrin nakit ja muusi -osastoa, ettei niiden kääntämisessä akustisiksi nuotiolauluiksi ole mitään kovin hankalaa. Kokeneelta trubaduurilta sovitustyö sujuu automaattivaihteella. Sitten vain kappaleet narulle kummemmitta krumeluureitta. Ainakin hypoteettisesti tämän kaiken voisi hoitaa muutamassa viikossa, vaikka aikaa on varmastikin kulunut kauemmin jo siitäkin syystä, että projektia ei alun perin edes kaavailtu levytettäväksi asti.
No, kuulijalla
on tietysti lupa määritellä levy hyväksi ihan valitsemillaan
kriteereillä. Yleensä taidetta on kuitenkin totuttu arvottamaan
myös sen mukaan, onko kyseessä suoritus, johon ihan kuka tahansa
ei pystyisi. Onko se jotain ainutkertaista ja kaikesta muusta tarjonnasta
erottuvaa. Tällaisia arvoja ei ehkä ole pidetty niin olennaisina
rockmusiikissa, joka on itsetoiston ja kliseiden kultamaata, mutta kai rockissakin
häikäisevä, kunnianhimoinen suoritus ansaitsisi enemmän
huomiota ja kiitosta kuin ammattitaitoisin ottein sivutöinä väännetty
puuhasteluprojekti. Silti näissä äänestyksissä on
nähty sellaisiakin tuloksia, että Koivun levy olisi esimerkiksi
rankattu jotain Asan Loppuasukasta tai Eleanoora Rosenholmin tuotoksia korkeammalle.
Minua tässä häiritsee se, että Irwin Goodmanin lauluja -albumin olisi voinut tehdä kuka tahansa, joka osaa perusjutut kitaralla ja joka on saanut päähänsä tuollaisen idean. Siis suomalaisesta muusikkokentästä lähes kuka tahansa. Se ei yksinkertaisesti voi olla parempi levy kuin Asan tai Eleanooran, koska noiden levyjen takana on yhden idean sijasta lukuisia kunnianhimoisia, ainutlaatuisia ideoita, joita juuri kukaan muu kuin tekijät eivät olisi voineet saada. Lisäksi nuokin levyt on toteutettu niin hyvin, että kuuseen kurkottamisesta ja katajaan kapsahtamisestakaan ei voi puhua.
Toisaalta esimerkin hakeakseni, en ole Rumban äänestystä dominoineen Joensuu 1685:n ystävä, mutta ymmärrän kyllä yhtyeen musiikin kaikessa derivatiivisuudessaan olevan ainakin soundillis-sovitukselliselta toteutukseltaan kunnianhimoista, ja sikäli arvostus voi olla perusteltua.
Mitä Matti Johannes Koivuun tulee, joltakulta on tässä nyt karannut mopo käsistä, eikä se taida olla artisti itse. Kriitikoiden kannattaisi tutustua vähän taiteentutkimuksen periaatteisiin tai lukea vaikkapa kirjoja. Silloin ehkä valkenisi, ettei joku tuollainen yksinkertainen taikatemppu, rempseän biisin muuttaminen haikeaksi vaihtamalla duuri molliin, ole oikeastaan minkään arvoinen. Ei Ilkka Remeskään pääse kriitikkojen top-listalle, vaikka laittaisi uusimpaan ripulipaskaansa konnan, jonka teot muka selittyvät vaikealla isäsuhteella. Osapuilleen saman tason oivalluksesta on kyse.
Kauko Röyhkä kertoi joskus, miten hän Narttu-bändeineen pohti tietä ulos siitä umpikujasta, johon oli kolmen ensimmäisen albuminsa myötä päätynyt. Hän oli leimautunut ikäväksi vittuilijaksi ja kaikkien viholliseksi, levyt eivät myyneet ja arvostelut olivat nihkeitä. Riku Mattilalla oli ollut neuvo: kriitikot ovat pieniä lapsia, oli kitaristi todennut. Niinpä Kauko teki muutaman läpinäkyvän herkän, ihmissuhdeaiheisen biisin ja otti maireaa hymyä seuraavan levyn promokuvissa. Temppu toimi, kriitikot kääntyivät myötäsukaisiksi ja Röyhkä aloitti matkansa omanlaisekseen suomalaisen rockin instituutioksi.
Tosin tuo levy, Onnenpäivä (1983), on edelleen kuuntelua kestävä klassikko, mahdollisesti laskelmoiduista lähtökohdistaan riippumatta. Sen pahempi Koivulle, jolle tähänastiset suoritteet eivät vielä avaa tulevaisuutta instituutiona. Keisarin uudet vaatteet kun tuppaavat paljastumaan ajan mittaan.
Teksti: Niko Peltonen
Julkaistu 2.1.2009
