Rumba, tuo Suomen NME, on selvästi lehti, jossa kulloistakin kansiaihetta
mietitään tarkkaan. Irtonumeromyynti tuskin muodostaa kovin suurta
osaa Rumban levikistä, joten puhtaan myyntijulisteen sijaan kannet ovat
enemmänkin statement-tyyppisiä. Ne välittävät Rumban
arvomaailmaa, kuvastavat enemmänkin sitä, mistä musiikista
toimituksen mielestä pitäisi puhua kuin sitä, mistä todellisuudessa
puhutaan.
Niinpä uusimman numeron kannessa patsasteleekin Helsingistä Lontooseen emigroitunut sisarusduo Dirty Fingernails. Siis mikä? Aivan, Suomessa juuri kukaan ei ole kuullutkaan Dirty Fingernailsista. Lontoossa ilmeisesti on. Ainakin Rumban jutussa annetaan sellainen kuva. Ja jos joku Lontoossa on kiinnostunut suomalaisesta musiikista, niin pitäähän siitä kansiaihe tehdä.
Tämä kirjoitus ei käsittele itse Dirty Fingernailsia, jonka elektroniseksi popiksi kuvailtu musiikki ei satu minua pätkääkään kiinnostamaan. Kannessa Sami ja Päivi Salo ottavat harvinaisen ärsyttäviä ilmeitä ja näyttävät muutenkin kirveellä tapettavilta Punavuori-pelleiltä, mutta se voi olla kuvaajankin vika, toimituksen toivomus tai jotain muuta asianosaisista riippumatonta. Tämäntyylisen musiikin todellinen merkitys mitataan sillä, onko kukaan enää kiinnostunut toisen tai mieluummin kolmannen levyn ilmestyessä. Lausuntoni Dirty Fingernailsista saa odottaa sitä päivää, jos sitä nyt koskaan tulee.
Kirjoitus kohdistuu enemmänkin Rumban ja yleisemmin suomalaisen indie-kentän tapaan nostaa asioita esille. Toimintaa tuntuu usein leimaavan epätoivoinen pyrkimys tehdä Suomesta Englanti, silloinkin kun konkreettista Lontoo-aasinsiltaa ei löydy. No, Englannissa väkeä on noin 50 miljoonaa, ja popmusiikilla paljon vahvempi asema kulttuuritraditiossa kuin meillä. Itse asiassa valtaosa musisointiin kiinnostusta tuntevista suomalaisnuorista suuntautunee metalliin, josta taas Rumba ei yleensä kirjoita. Jos kanteen halutaan nostaa monta kertaa vuodessa joku uusi ”kohunimi”, niin metsäänhän siinä mennään,päädytään tekemään iso juttu kasasta paskaa.
Näitä pyrkimyksiä ei varmastikaan ohjaa aito halu valistaa kansaa kovista jutuista, vaan tarve päästä sanomaan: ”Me olimme siellä ensin.” Kun Suomessa on oikeastaan vain kaksi merkittävää musiikkilehteä, täytyy lukuun ottaa myös vastakkainasettelu Soundin kanssa. Sehän profiloituu laittamalla kanteensa vain megaisoja nimiä, Metallicaa ja Nightwishiä ja Kotiteollisuutta. (Mikä herättää kenties kysymyksen siitä, onko Egotrippi nyt ko. julkaisun kanteen päästyään siirtynyt lopullisesti setämiesten sarjaan.) Niinpä tuntematon nimi Rumban kannessa toimii myös keskisormennäyttönä luetumman kilpailijan suuntaan.
Kenties Kaapelitehtaalla ollaan kelattu, että kun Soundin kanssa ei kuitenkaan voi kilpailla sen temmellyskentällä, on pakko mennä vastakkaiseen suuntaan niin pitkälle kuin pääsee. Pyrkimys on sinänsä kannatettava, sillä kaiken rockjournalismin ei todellakaan tarvitse toimia kaupallisuuden ehdoilla, ja suurin osa Suomessa tehtävästä hyvästä musiikista jää valtamedioissa täysin huomiotta. Tätä missiota toteuttaessaan Rumban jengi näyttää kuitenkin unohtaneen, että aviisia luetaan myös Punavuoren ulkopuolella. On esimerkiksi loogisesti mahdoton ajatus, että Brightboysta digattaisiin Tampereesta pohjoiseen – ja niin vain on tuokin poppoo koristanut Rumban kantta. Pelkästään kansiaiheiden tarkasteluun ei tietenkään kannata hirttäytyä, koska sama linja jatkuu lehden sisäsivuillakin, mitä tulee haastattelujen ja arvostelujen saamaan palstatilaan. Näyttävästi esitellyn kotimaisen musiikin tulee Rumba-näkökulmasta olla uutta, mielellään peräisin suurimmista kasvukeskuksista ja luonteeltaan kansainvälistä (eli kasvotonta).
Niinpä tämän syksyn juttuja ovat Dirty Fingernailsin lisäksi esim. Viiskulma-skenen lempilapsi Kiki Pau ja anonyymiä shoegazing-retroilua edustava Joensuu 1685 (jossa ruumiillistuu 90-luvun suomalaisen indien syndrooma: ajatus siitä, että ulkomaisten vaikuttajabändien nuotintarkka kopiointi olisi saavutus sinänsä). Pitäisikö mieluummin puhua vaikka Jolly Jumpersista tai Eleanoora Rosenholmista? Jälkimmäinen on kyllä saanut palstatilaa, mutta samalla sen konseptuaalinen ominaislaatu on mennyt niin pahasti yli toimittajien hilseen, että juttujen sävy on vääntynyt aika omituiseksi.
Kaikkein syrjityimmässä asemassa tuntuvat olevan pohjoissuomalaiset bändit. Viiden tähden arvio Jumpersin tai Radiopuhelimien levystä ei riitä, jos se julkaistaan yhden palstan levyisenä ilman perusteellista haastattelujuttua. Nämä yhtyeet ovat yksinkertaisesti aikamme merkittävimpiä suomalaisia musiikintekijöitä, mitä Brightboysta ei varmaankaan tarvitse konsanaan sanoa. Pitkältä ajalta ainoa mieleen tuleva pohjoinen kansiaihe on Stalingrad Cowgirls, mutta siihen liittyykin vastustamaton gimmick, porokylän tytöt soittamassa rokkia, ja samalla saadaan kunniallinen peruste laittaa lehden kanteen nuorta lihaa.
Tässä ollaan kulttuurijournalismin kaikkein perustavimpien kysymysten äärellä: voidaanko kuvitella tyhjiö, jossa journalismi voi elää itsekseen, omien päämääriensä ohjaamana, vailla yhteyttä ympäröivään todellisuuteen? Tästähän on kyse silloin, kun joukko turhia pellejä julistetaan uusimmaksi kovaksi jutuksi siitä syystä, että on journalistisesti mielekästä tehdä niin. Vaikka kanteen päätyvä yhtye olisi kuinka keskinkertainen. Nähdäkseni suuria angloamerikkalaisia rockmedioita on jo pitkään ohjannut tällainen ajattelu. Uudet levyt julistetaan hyviksi tai huonoiksi sen mukaan, miten lehti haluaa profiloitua suhteessa kunkin levyn edustamiin musiikillisiin virtauksiin. Aina voi vedota siihen, että kyse on yhden kriitikon mielipiteestä. Ja aina löytyy se hölmö, joka haluaa luovuttaa nimensä käytettäväksi tilaustyönä syntyneen jutun alla.
Mutta levyt ja yhtyeet ovat konkreettisesti olemassaolevia asioita. Joskus tekee mieli pikkuriikkisen verran ymmärtää niitä muusikoita, jotka ovat jatkuvasti avautumassa pahan median hirmuvallasta.
Teksti: Niko Peltonen
Julkaistu 7.10.2008
