Satuinpa tässä eräänä päivänä, kaikkea muuta kuin omasta vapaasta tahdostani, tutustumaan Radio Rockin ohjelmatarjontaan. Katsaus oli toki pintapuolinen, mutta mahdollistaa ehkä jonkinlaisten johtopäätösten tekemisen kanavan linjanvedoista.
Kyseinen kanavahan antaa jo nimellään ymmärtää, että siellä soitettava musiikki olisi määritelmällisesti rockia. Halutessaan voi rivien välistä lukea, että paljon mikään muu ei sitten rockia olekaan. Rockuho on osoittautunut konseptina toimivaksi, sillä asema on hyvää vauhtia matkalla kaupallisten soittolistaradioiden kärkikaartiin. Sillä saattaa myös olla enemmän hitintekopotentiaalia kuin Novan tapaisilla seinätapettisuoltamoilla. Olen kuullut vakavissaan väitettävän, että jos biisi soi Rockilla, siitä tulee vääjäämättä hitti.
Tätä taustaa vasten on mielenkiintoista, ettei pikaisen tutustumisjakson aikana tullut uutta musiikkia nimeksikään. Sitä vastoin sain kuulla Lynyrd Skynyrdin ”Freebirdin”, 80-luvun Skorppareita rokkaavammasta päästä... ja kaksi eri singlebiisiä Manic Street Preachersin Suomessa menestyneimmältä levyltä This Is My Truth, Tell Me Yours. Näin muutaman esimerkin mainitakseni. Kun nämä edustavat siististi kolmea eri vuosikymmentä, onkin jo helppo alkaa tehdä korkealentoisia johtopäätöksiä siitä rockin historian tulkinnasta, jota kanava markkinoi.
Nähdäkseni Radio Rock edustaa tyylipuhtaasti classic rock -fasismia. Keksin termin juuri äsken, mutta ilmiö on kaikille musiikinkuluttajille tuttu. En tiedä, onko sitä muualla maailmassa olemassakaan, mutta Suomessa tämä aatesuunta nauttii hegemonisesta asemasta.
Classic rock -fasistille rockin historia alkaa osapuilleen siitä hetkestä, kun Eric Clapton perusti Creamin. Sitä edeltävä 60-luvun musiikki kuulostaa liian ”kämäiseltä”, suomeksi sanottuna muusikoilla ei ollut käytössään tarpeeksi Marshall-vahvistimia eikä raitoja studiossa, joten miehekästä soundia ei vielä tavoitettu. Rolling Stonesia classic rock -fasisti periaatteessa arvostaa, koska sen musiikki edustaa maskuliinista kitara tanassa -uhoa ja koska Keith Richards on ”äijä”. Musiikillisesti Rollareiden kultakauden musiikki on kuitenkin liiaksi sidoksissa 60-luvun puolenvälin tyyleihin, joten päästessään koordinoiman radioaseman ohjelmistoa classic rock -fasisti soittaa korkeintaan ”Start Me Upia”.
70-luku on classic rock -fasistille samanlainen legendaarinen vuosikymmen kuin 60-luku valistuneemmille asianharrastajille. Pojat, että silloin tehtiin miehekästä musiikkia! Tällä fasistimme toki tarkoittaa vain tarkkaan rajattua osaa tuon aikakauden tarjonnasta. Progeahan ei voi radiossa soittaa muutenkaan, ja lisäksi tunnetut progehahmot syyllistyivät epäilyttävän hintahtaviin linjavalintoihin, kuten kukaksi pukeutumiseen tai huilunsoittoon. Bowiesta tai Roxy Musicista tuskin tarvitsee tässä edes puhua.
Fasistille 70-lukua edustaa tietysti hevi ja väljästi sen tyyppinen musiikki. Black Sabbath, AC/DC, Deep Purple, Zepukat ja vaikkapa tuo Lynyrd Skynyrd (joka ei oikeastaan ole kovin heviä, mutta bändin jäsenet olivat eittämättä ÄIJIÄ, koskapa tulivat Ameriikan Etelävaltioista ja kuolivat tulipalossa). Siis rumien miesten nussimisesta ja rokkaamisesta kertova musiikki, jota ei ole raskautettu turhalla konseptuaalisuudella.
Punk ja uusi aalto mullistivat musiikkiteollisuuden – paitsi classic rock -fasistin maailmassa. Oikeastaan koko aatesuunnassa häkellyttävintä on täydellinen kyky sivuuttaa suurin murrosvaihe, jonka valkoinen rock on kokenut sitten Beatlesin esiinmarssin. Fasistin 80-luku koostuu hevibändeistä, jotka jalostivat ja puleerasivat edellisen vuosikymmenen hevibändien ideoita. Rumuuskin on edelleen arvossaan, kuten Scorpionsin suosio todistaa.
Suomalaiselle classic rock -fasistille 80-luku on erityisen hedelmällistä aikaa. Siinä missä mainitsemiani 70-luvun suuruuksia arvostetaan muuallakin supertähtinä, ei missään muualla luokitella Twisted Sisteriä, WASP:ia tai Europea oleellisten kasaribändien joukkoon. Suuressa maailmassa on aivan oikein tajuttu, että tuon vuosikymmenen merkittävin musiikki tuli esim. syntikkapopin, nörtti-indien, hiphopin ja konemusiikkisuuntien parista. Toisin sanoen classic rock -fasistien on mahdollista käydä tsekkaamassa miehekkäät suosikkinsa livenä säännöllisin väliajoin ihan täällä kotimaassa. Ja niinhän he tekevätkin, sankoin oluenkatkuisin joukoin.
90-luku onkin sitten jo pulmallisempi juttu. Äkkiseltään Manicsien balladit eivät tuntuisi luontuvan kovinkaan sopuisasti tässä hahmoteltuun jatkumoon. Tietysti 90-luku tarjosi classic rock -fasisteille esimerkiksi Metallican mustan levyn, Gunnareiden Use Your Illusion -parivaljakon ja Nirvana-nimiseltä homojen ja kommareiden bändiltä sen ainoan biisin, jossa on hyvä, miehekäs riffi... mutta nähtävästi 90-luku ei tyhjenny näihin. Mysteerin selvittämiseksi on mietittävä, mitä ”classic rock” olemuksellisesti oikeastaan on. Mikä siinä on kaikkein olennaisinta, mikä piirre kappaleesta täytyy vähintään löytyä, jotta se kävisi classic rockista?
Voisi ajatella, että se on valkoisten heteroseksuaalien soittamaa musiikkia. Rob Halford ja Jimi Hendrix ovat kuitenkin hyväksyttävissä, joten tämä sääntö ei ole ehdoton. Kenties on oltava ytimeltään tyhmää, virtuoosimaisuus muusikontaidoissa sallitaan, mutta senkin olisi parasta ilmetä lähinnä kitarasooloina? No, esimerkiksi Manicsia tuskin voi pitää tyhmänä musiikkina. Sen on oltava soitettu ns. oikeilla soittimilla? Pääsääntöisesti joo, mutta monenmoiset syntikat sallitaan helposti, eikä tuo sitä paitsi muutenkaan kerro mistään mitään, koska enemmistö kaikesta oikeilla soittimilla soitetusta musiikista (vrt. jazz, afrofunk, Smiths) ei missään nimessä käy classic rockista.
Vastaus kuuluu seuraavasti: Classic rockin täytyy olla rumien miesten soittamaa musiikkia.
Käytännössä yksikään naistähti ei ole seulaa läpäissyt. Miespuolisista yhtyeistä kelpaavat ne, joiden jäsenistä ainakin enemmistö on susirumia. Näin tulee Manicskin selitetyksi.
Samalla taitaa selvitä sekin, miksi tämä musiikki on niin suosittua juuri Suomessa. Liekö missään muualla maailmassa suhteellisesti niin paljon rumia miehiä?
Teksti: Niko Peltonen
Julkaistu 20.10.2008
