Olin tässä päivänä muutamana hyväntekeväisyyshenkisessä
tapahtumassa, johon osallistuin puhtaasti sen tarkoituksen vuoksi. Samalla
tulin kuitenkin nähneeksi pari bändiä. Niitä olisi ollut
tarjolla enemmänkin, mutta lähdin ensimmäisten jälkeen
kotiin nukkumaan. Tapahtumassa soittaneet yhtyeet nimittäin esittivät
punkkia – eivätkä mitä tahansa punkkia, vaan ns. Heinähattu-punkkia.
Sen suhde punkkiin yleensä taas on sama kuin Tauko-metallistien suhde
metalliin yleensä.
Tuskin mikään rockmusiikin genre on poikinut yhtä paljon riitelyä oikeasta olemuksestaan kuin punk. Vastaavaa tapaa korkeintaan hiphop-piireissä. Ensimmäinen riidanaihe taidettiin saada siitä, syntyikö punk kummalla puolella Atlanttia. Nykyään peitsen taittaminen tästä aiheesta vaikuttaa absurdilta. New Yorkin bändit olivat ensimmäisinä liikkeellä, mutta Ramonesia lukuun ottamatta ne eivät kuulostaneet punkilta siinä mielessä kuin käsite sitten alettiin ymmärtää.
Toisaalta, kuulostaako Sex Pistolskaan enää punkilta? Melodista hardrockiahan se oli. Jotkut muut brittibändit nopeampine tempoineen ja kämäisempine tuotantoratkaisuineen voidaan vielä hyväksyä. Mutta 80-luvulle tultaessa punk kaikkialla maailmassa löysi selviytymisratkaisukseen hyvin yksinkertaisen maksiimin: soitetaan yhä nopeammin, ollaan yhä vihaisempia, edetään yhä kauemmas niistä arvoista, joita muuhun rockmusiikkiin sovelletaan.
Aatteellisella
tasolla punkkia oli alusta asti leimannut kahtiajako, joka ei tämän
kehityksen myötä ainakaan loiventunut. Toiset bändit olivat
poliittisia, toisten agenda taas oli lähinnä hauskanpito. Vuoden
1977 paikkeilla punk vaikutti niin kaikenkaikkisen radikaalilta liikkeeltä,
että tätä poliittista puolta hieman ylikorostettiin. Esimerkiksi
ensimmäisen sukupolven brittipunkkareista Clash oli likimain ainoa yhteiskunnallinen
bändi. Myöhemmin on havaittu senkin yhteiskunnallisuudessa olleen
melkoinen loraus silkkaa poseerausta. Vähätkin poliittiset ainekset
laimentuivat sitten ”kids are united” -tyyppiseen tyhjien iskulauseiden
hokemiseen.
80-luvun puolella ajatus punkin poliittisuudesta sai kuitenkin entistä konkreettisemman sisällön. Nimenomaan USA:ssa syntyi punk-alakulttuuri siinä mielessä kuin se nykyään yleensä ymmärretään. Siitähän muotoutui kokonainen paketti mielipiteineen, elämäntyyleineen ja bisnesratkaisuineen: tiedätte kyllä, sotaa vastustetaan, eläinkokeita vastustetaan, levytetään pienmerkeille, kierretään lääniä pakettiautolla ja soitetaan vallatuissa taloissa...
Punk näin ymmärrettynä on saanut vankan jalansijan Suomessakin. Mutta juuri meikäläiselle punkmeiningille tuntuu olevan ominaista myös tämä Heinähattu-variaatio, johon alkukappaleessa viittasin. Sen henkiset juuret ovat 80-luvun alun suomalaisessa Sorbus-hardcoressa, joka oli aidosti häiriintyneiden nuorisokriminaalien itseilmaisua (musiikista tuskin kannattaa puhua). Politiikka-hauskanpito -akselille tätä genreä ei oikein voi sijoittaa. Varhaisen punkin hauskanpito tarkoitti sananmukaisesti hauskanpitoa eikä kamppailemista hampaat irvessä alkoholismin tai muiden päihdeongelmien kanssa. Heinähattu-punkkareiden bilemeininkiä värittää aina tämä tietoisuus oman elämäntyylin itsetuhoisuudesta. Toisaalta useimmat näistä tyypeistä esittäisivät kysyttäessä samansuuntaisia poliittisia mielipiteitä kuin vakavat aatepunkkarit. He vain eivät sotke niitä musiikkiinsa.
Heinähattu-punkkareiden linjaa määrittävänä
nokkamiehenä voidaan pitää yhdessä sun 
toisessakin
meteliorkesterissa vaikuttavaa Teemu Bergmania. Ainakin hänessä
tiivistyy genren syvin olemus. Normaalille rokinkuluttajalle Bergmanin bändeistä
tutuin on Kakkahätä-77, jonka nimikin jo on eräänlainen
revisionistinen, rockhistoriaan puuttuva lausunto. Siinähän vihjataan,
että ”aito punk”, sellainen jota vuonna 1977 tehtiin, olisi
tuollaista poikamaisen humoristista ja kevyesti provosoivaa menoa. Siis juuri
sellaista, jota Bergmankin tykkää soittaa, silloin kun ei ole krapula-ahdistuksessaan
tekaissut jotain ”Elämä on huora” -biisin tyyppistä
veisua.
Kakkiksen kaikki vakavat puolet on huoletta jätetty syrjään Nazi Death Campista, joka on samaisen Bergmanin uusin viritys. Kun Liken bileissä känninen juontaja-Valpio sanoi yleisölle jotain tyyliin ”ostakaa kirjoja”, niin lavalle saapunut Bergman kuittasi: ”Ikinä en oo yhtään kirjaa lukenut, enkä lue!” Tämä ei tietenkään pidä paikkaansa, väite selittyy sillä rooliasulla, jonka Nazi Death Campin jäsenet vetävät ylleen. Koko yhtyeen tarkoitus on vittuilla ihmisille, jotka luulevat punkin, tai edes rockin yleensä, olevan vakava asia.
Mutta jos Bergman vaikuttaakin fiksulta ihmiseltä, joka ymmärtää konseptien päälle, niin hänen kannoillaan seuraava Heinähattu-punkkarien armeija on yksinkertaisesti vain juonut liikaa halpoja tuoppeja jaksaakseen enää miettiä musisointinsa tarkoitusperiä. Sumeissa aivoissaan he tyytyvät toteamaan, että on ”punk” mennä lavalle soittamaan hahmotonta mekkalaa. Biisejäkään ei tarvitse tehdä. Kunhan tempo on kiivas ja kitarat säröllä eikä laulaja ole liian kultakurkku.
Useimmat näistä tyypeistä kuuntelevat varmaan kotioloissa monenlaista musiikkia, eivätkä näe tässä mitään ristiriitaa siihen brezneviläiseen puhdasoppisuuteen, jota omassa luomistyössään toteuttavat. Punkkiin nyt vain kuuluu, että se on... niin, punkkia. Case closed. Kehäpäätelmä on valmis. Soitetaan punkkia, koska ollaan punk-bändi. Ollaan punk-bändi, koska halutaan soittaa punkkia.
Olisi liioiteltua pitää tätä ongelmana. Saahan Heinähatun kantiksillakin olla harrastuksia, eivätkä useimmat näistä yhtyeistä koskaan tule suomalaisen rockin kehitykseen millään tavalla vaikuttamaan. Tekee silti mieli kysyä, missä vaiheessa punk tuli tarkoittamaan jotakin tällaista? Missä vaiheessa se ei enää tarkoittanut esimerkiksi alkupään Dead Kennedysin musiikillista oivaltavuutta, terävää ja maaliinsa osuvaa sarkasmia, provosointia jolla on sisältöä – ja tietysti hyviä biisejä? Tai edes Bad Religionin väsymätöntä tarvetta puuttua lähes kaikkiin asioihin, jotka maailmassa ovat pielessä?
Sillä jos ihmisellä on bändi, pitäisi hänen kai edes joskus, ohimennen, miettiä mitä hän haluaa sanoa, nyt kun hänellä on tällainen sanomisen kanava käytössään.
Teksti: Niko Peltonen
Julkaistu 10.11.2008
