Otsikolla tarkoitan tietysti ironiaa. Sen klassinen määritelmähän
kuului jo Sokrateella jotenkin niin, että sanotaan yhtä ja tarkoitetaan
toista. Helppo esimerkki: sanotaan että ”olipa fiksusti tehty”,
kun toinen ihminen tekee jotakin typerää.
Ironia tässä mielessä ei ole sen enempää taitolaji kuin kulttuurimme syöpäkään; tilanne muuttuu ongelmalliseksi vasta siinä vaiheessa, kun suuret ihmisjoukot omaksuvat sen sujuvasti elämänkatsomuksensa peruspalikaksi. Vanhat viholliseni, ”nuorekkaat etelähelsinkiläiset rockihmiset”, ovat näin tehneet – ja rehellisyyden nimissä varmaan monet ajan hermolla elävät ihmiset muuallakin Suomessa ja maailmassa.
Eihän ironia kaikkea näiden ihmisten tekemää tai sanomaa leimaa. Musiikinkuuntelussaankin he ovat uskoakseni suuren osan aikaa vapaita ironian kahleista. Tarkkaan ottaen ironia nousee esiin silloin, kun esiintyy tarvetta digata tietyntyyppisistä ei-cooleista jutuista. Näitä on moneen lähtöön, klassinen hard-/äijärock ja kasaripop tärkeimpinä esimerkkeinä.
Äijärockin ironinen revival taisi alkaa siitä hetkestä keväällä 1999, kun Giant Robot julkaisi ep-levynsä Helsinki Rock City. Sen kannessahan esiintyy 80-luvun ammattikoulujen pihoista muistuttava takatukkainen mieshahmo vaaleansinisessä farkkutakissa, jonka selkämyksessä on levyn nimi asianmukaiseen nahanpalaan kirjailtuna. Itse musiikilla ei ole mitään tekemistä hardrockin kanssa, mikä tekee kansiaiheesta vain entistä ohuemman vitsin. Jotain määrittelemättömällä tavalla hauskaahan takatukassa ja 80-lukulaisissa bändilogoissa on. Tiedä sitten, tuntuiko avoin naureskelu aiheille jotenkin pointittomalta lähemmäs kymmenen vuotta sen jälkeen, kun tällaista tyyliä oli viimeksi esiintynyt katukuvassa. Sen sijaan keksittiin, että takatukka ja tukkarockbändit ovat ”cooleja” asioita. Tai näin väitettiin haastatteluissa pilke silmäkulmassa ja luotettiin yleisön tajuavan, että kyseessä on vitsi. Pakettiin kuului vielä se, että jos joku erehtyi epäilemään ääneen koko touhua vitsiksi, siitä loukkaannuttiin ja vakuutettiin, että meidän mielestämme nämä ovat ihan oikeasti cooleja juttuja.
Jostain syystä härskiä kasariestetiikkaa arvostettiin erityisesti vaihtoehtoisemman elektronisen musiikin tekijäpiireissä, joissa mm. Imatran Voiman Perttu Häkkinen on sitä viljellyt, nykyään myös Jesse, vain pari esimerkkiä mainitakseni. Näidenkään musiikilla ei ole paljoa tekemistä alkuperäisten takatukkamiesten preferenssien kanssa, mutta siivellä myös kaiken maailman ac/dc:t ovat onnistuneet ujuttautumaan trendikkäiden ihmisten soittimiin. Popedakin nauttii suurinta arvostustaan sitten ”Kersantti Karoliinan”. Nämä yhtyeet eivät tietenkään enää edusta takatukkamusaa, vaan pikemminkin ajatonta äijäilyä ja machoilua. Niistä digataan kuitenkin samassa vinosti naureskelevassa hengessä.
On vaikea kuvailla
sitä mielenmaisemaa, josta vaikkapa trendikkään henkilön
Popeda-diggailu kumpuaa. Hän menee yhtyeen keikalle jonnekin On The Rocksiin,
vetää kännin hyvissä ajoin päälle ja saa kicksit
jo nähdessään Pate Mustajärven saapuvan lavalle. Kun Pate
avaa suunsa ja sanoo jotain, trendihenkilö hekottaa ääneen,
koska Pate on niin ”äijä”. Pate on fantasiahahmo, joka
on täysin eri maailmasta kuin trendihenkilö itse. Tämä
kun luultavasti syö fetasalaattia, ei omista yksityisautoa ja panostaa
sängyssä tyttöystävän toiveiden mukaiseen esileikkiin.
Tosiasiassa trendihenkilö inhoaa ja vastustaa kaikkea, mitä Pate
edustaa, mutta hänessä on kuitenkin paljon tukahdutettua primitiivisyyttä,
joka pyrkii tulemaan esiin. Yhteinen sopimus siitä, että Popedaa
on ok diggailla ironisessa mielessä, ratkaisee tämän pulman.
Primitiviteetit voidaan kätevästi ulkoistaa harrastukseen, jolla
on oman sosiaalisen viitekehyksen hyväksyntä. Tyttöystävääkään
ei tarvitse Popedan keikalla katsella, tuskin se sinne suostuisi tulemaan.
Rinnakkaisilmiönä tälle on myös synteettisestä kasaripopista tullut iso retroilmiö. Cut Copyn tyyppiset supertrendikkäät nimet ovat rakentaneet uransa tämäntyylisen musiikin jäljittelylle. Tosin soundit ovat jykevyydessään ihan erilaiset kuin 80-luvulla, joten toisinto jää puolitiehen. On haluttu viittailla 80-lukuun juuri sen verran, että trendikkään kohdeyleisön ironianhimo tulee tyydytetyksi. Ei uskalleta viedä hommaa loppuun asti, koska nykypäivän näkökulmasta aito kasaripop kuulostaa hieman kämäiseltä ja sen taipumus rakentua mahtipontisten kertosäkeiden ja juustoisten syntikkakuvioiden varaan saa sen kuulostamaan tosikkomaiselta. Ironiatrendin näkökulmasta tämä on pahin mahdollinen uhkakuva.
Kulttuurin syöpä – ainakin tietyn alakulttuurin – on kyseessä siksi, että alentuva naureskelu jollekin musiikille ja sen tekijöille, samalla kun pohjimmiltaan tykätään siitä, on niin perkeleen kaksinaamaista touhua. Kyllä mitä tahansa kulttuurituotetta olisi aina arvioitava sen omista lähtökohdista. Popeda nyt ei ole ironinen bändi, vaikka asiaa miten käänneltäisiin ja väänneltäisiin. Ellei kykene arvostamaan sitä vilpittömästi, tai siis ellei kykene tätä myöntämään, niin miksi edes yrittää?
Monet ironian avulla rehabilitoiduista bändeistä eivät oikeasti ole kovin hyviä. Niiden musiikissa voi kuitenkin olla jokin elementti, joka vastoin kaikkia oletuksia saattaa vedota hyvinkin sivistyneeseen ihmiseen. Tällöin liikutaan yleensä ns. munaskutasolla. AC/DC on hyvä tyyppiesimerkki. Voisihan todeta, että se on tylsä ja itseään toistava yhtye, mutta omaa tietyn boogievaihteen, joka sopivassa mielentilassa toimii. Tällainen itsekriittinen tilannearvio kuulostaisi omaan korvaani rehellisemmältä kuin järkyttävä hehkutus siitä, miten uusi Accadacca on ”niinku parasta ikinä”.
Kyse on viime kädessä siitä, miten itsensä älykkääksi mieltävä ihminen kykenee kohtaamaan ne omat puolensa, joilla ei ole mitään tekemistä älyn tai sivistyksen kanssa. Jos tähän ei kykene, joutuu rakentamaan suojamuureja ja teoretisoimaan omat heikot hetkensä. Ironia on tyypillinen suojamuuri. Renkinä se on hyvä, isäntänä huono.
Teksti: Niko Peltonen
Julkaistu 1.12.2008
