Tegan and Sara: Sainthood
Tegan
ja Sara Quinnin kuudes levy Sainthood jatkoi vuonna 2004 julkaistun So Jealous
-albumin aloittamaa voittoputkea. Duon ihmissuhteiden pimeitä puolia
luotaavat lyriikat oli yhdistelty luontevasti toinen toistaan tarttuvimpiin
pop-kappaleisiin. Sainthoodilla kuultiin uutta aaltoa, voimapoppia, indierockia,
post punkia ja jopa Madonna-tyylistä tanssipoppia, mutta kaikki tyylit
sulautuivat luontevaksi kokonaisuudeksi pullollaan hienoja kappaleita.
Dinosaur Jr.: Farm
Reunion-levyt
eivät perinteisesti ole olleet rockin kuuminta kauppatavaraa –
taskulämpimiä mikroaaltouunieineksiä verrattuna alkuperäisten
tuotosten tuliseen soppaan. 80-luvun vaihtoehtorocklegenda Dinosaur Jr. todisti
ennakkoluulot vääriksi jo vuonna 2007 julkaistulla ensimmäisellä
reunion-levyllään Beyond. Farmilla se teki jotain ennen kuulumatonta
ja pisti vielä paremmaksi. Rouhean lämmin ja melodiarikas Farm nousi
You're Living All Over Men ja Bugin rinnalle yhtyeen parhaiden levyjen joukkoon.
Lily Allen: It's Not Me, It's You
Vuonna
2009 popmusiikki oli menettänyt paljon sille tärkeästä
mystiikasta. Valjuja ja persoonattomia laulukilpailuvoittajia tursusi liukuhihnalta
entiseen tapaan ja Suomen myydyimpien levyjen lista osoitti huolestuttavaa
taipumusta konservatiiviseen nostalgiaan ja helppoihin ratkaisuihin The Baseballsin
ja Lauri Tähkän muodossa. Englantilainen showbisneskakara Lily Allen
on epäilemättä tosi-tv:n jälkeisen maailman tuote, mutta
tämä räväkkä, sekoileva ja suorasanainen nainen toi
popmusiikin tähtitaivaalle kiehtovaa arvaamattomuutta ja jännitystä.
Allen on onnistunut säilyttämään kiitettävää
särmää musiikkiteollisuuden muodottomaksi runnovien aaltojen
keskellä. Olennainenkin oli Allenilla hallussa: hänen toinen levynsä
It' Not Me, It's You oli vastustamaton kokonaisuus valioluokan popbiisejä.
Kenties hänen paikoitellen naiivit sanoituksensa eivät koskaan voita
Pulitzer-palkintoa, mutta niissä on enemmän luonnetta ja potkua
kuin juuri kellään. Voisiko esimerkiksi niin kovin särmikkäänä
pidetyn PMMP:n kuvitella julkaisevan singleä nimeltään "Haista
vittu"?
Youñlu: A Society in Which No Tear Is Shed Is Inconcievably Mediocre
2000-luvun
lopulla valtavirran pop ja rock olivat muuttuneet niin vieraannuttaviksi,
etteivät ne muutamaa poikkeusta (kts. esim. Lily Allen yllä) lukuun
ottamatta tarjonneet muuta kuin puistattavan tunteetonta äänimelua
ihmisille, jotka eivät normaalisti kuuntele musiikkia. Onneksi musiikkia
tehdään myös ylikansallisten levy-yhtiöiden kokoushuoneiden
ja liiketalouskouluista valmistuneiden tuottajien muovipajojen ulkopuolella.
Vuonna 2006, vain 16-vuotiaana, itsemurhan tehnyt brasilialainen Vinicius
Gageiro Marques eli kaksoiselämää, toisaalta yksinäisenä
koulupoikana, toisaalta taas Yoñluna, ympäri maailmaa nettifoorumeilla
ihailtuna lauluntekijänä ja laulajana. Kolme vuotta Marquesin kuoleman
jälkeen David Byrnen Luaka Bop -levy-yhtiö julkaisi viimein Yoñlun
kotinauhoitukset Brasilian ulkopuolella. Lopputulos oli lähes taianomaisen
kaunis A Society in Which No Tear Is Shed Is Inconcievably Mediocre. Levyn
kiehtova yhdistelmä Elliot Smith -tyylistä indieherkistelyä,
tropicáliaa, bossa novaa, post rockia ja jopa kokeellista elektronista
musiikkia oli kaukana kylmästä tai laskelmoidusta. Vaikka suru,
jopa epätoivo, ovat tällä levyllä välillä lähes
sietämättömästi läsnä, luomisen ilo ja lumoava
kauneus vievät lopulta voiton.
Yeah Yeah Yeahs: It's Blitz
Jo
hajoamisen partaalla ollut Yeah Yeah Yeahs teki vuonna 2009 näyttävän
paluun vaihtoehtomusiikin kärkikaartiin. It's Blitz'llä säröisten
kitaroiden, katharttisen karjumisen sijaan pääosissa olivat syntetisaattorit,
helisevät U2-kitarat, tanssibiitit ja ennen kaikkea pakahduttavan kauniit
melodiat. Zero valittiin mm. NME:n ja Spin -lehtien kriitikkoäänestyksissä
vuoden parhaaksi kappaleeksi ja syystä. Se oli riemukkaan ekstaattinen
ja samalla katkeran suloinen popmestariteos. Parasta oli, että It's Blitzillä
Yeah Yeah Yeahs toisti täysosumansa useampiakin kertoja. Sellaiset huippukappaleet,
kuten Heads Will Roll, Soft Shock, Skeletons, Hysteric ja Little Shadow tarjoilivat
tunnelmaa euforisesta elektropopista pysähtyneen kauniisiin balladeihin.
Vuoden lopulla Yeah Yeah Yeahs -laulajatar/säveltäjä Karen
"O" Orzolek julkaisi lisää loistavaa musiikkia (Karen
O & The Kids -nimellä) Hassut hurjat hirviöt -elokuvan soundtrackilla
ja todisti olevansa yksi tämän hetken kiinnostavimpia musiikkimaailman
tähtiä.
Grizzly Bear: Veckatimest
Grizzly
Bearin lähes progehtavan monimutkainen, mutta samalla melodisesti oivaltava
musiikki sai jopa itsensä Jay-Z'n vaatimaan lisää luovuutta
hip hoppiin ja rappiin. Brooklynilaisyhtyeen kokeellinen pop saattoi kriitikoiden
arvioissa jäädä hiukan Animal Collectiven Merriweather Post
Pavilionin varjoon – yhtyeiden yleisö on epäilemättä
sama – mutta Veckatimest on todellisuudessa hyvin erilainen olento.
Veckatimestillä kuullan toki kunnianhimoisia sovituksia, mutta Grizzly
Bear keskittyy kuitenkin kokeellisen jumituksen tai mantramaisten hokemien
sijaan pop-kappaleisiin. Veckatimestin sinfoninen ja taidokas musiikki tuo
mieleen kaikuja mm. 90-luvun kamaripopkulttiyhtye Cardinalista ja kokeellisen
rantapoikailun mestareista The High Llamasista, mutta loppujen lopuksi yhtyeen
omaperäinen yhdistelmä indierockia, psykedeliaa, folkjazzia ja harmoniapoppia
seisoo aivan mainiosti omilla jaloillaan. Hienon albumikokonaisuuden lisäksi
Two Weeksissa yhtyeellä oli käsissään yksi vuoden parhaista
kappaleista.
Mastodon: Crack The Skye
Mastodon
on ristiriitojen yhtye. Neljännellä levyllään se yhdisti
pökerryttävän progressiivisiin kujeiluihinsa ja luunmurskaavan
raskaisiin riffeihinsä taivaisiin kurkottelevat popmelodiat. Lopputuloksena
oli levy, joka kuulosti siltä kuin Black Sabbath, 80-luvun death- ja
thrash metal -kuninkaat, Rush progenörtit ja Lynyrd Skynyrdin punaniskarokkarit
eläisivät sulassa sovussa samassa hölmistyttävässä
tieteiseepoksessa. Crack The Skyellä Mastodon keitti konseptuaalisesti
monimutkainen sopan, jossa uiskentelivat neliraajahalvaantunut poika, kultaisia
napanuoria, madonreikiä, tsaarinajan Venäjän ortodoksikultteja
ja Rasputin, mutta tarinan seuraaminen sanoitusvihko kourassa ei ollut tarpeellista
levystä nauttimiseksi. Viimeistään siinä vaiheessa, kun
Crack The Skyen ensimmäinen kappale Oblivion lipuu kertosäkeeseensä
ja kitaristi/laulaja Bret Hindsin Ozzy Osbournea muistuttava halvan viskin
tuosuinen juntti-ininä iskee kappaleen uudelle vaihteelle, kannattaa
vain antaa myrskyn viedä mennessään.
The Very Best: Warm Heart of Africa
Vuoden
2008 lopulla ilmestynyt The Very Best -yhtyeen mixtape Esau Mwamawaya and
Radioclit: Are The Very Best sai allekirjoittaneen kuvaamaan sitä musiikiksi
tiivistyneeksi iloksi. Vähintään yhtä riemukas on Mwamawayan,
Ettienne Tronin ja Johan Karlbergin debyyttialbumi Warm Heart of Africa. The
Very Bestin musiikki yhdistelee afropoppia, dramaattisia syntetisaattoreita,
elektronista musiikkia ja riemukasta tanssimusiikkia tavalla, joka on kertakaikkisen
lumoavaa. Mixtapella yhtye versioi Vampire Weekendin ja M.I.A.:n kappaleita
ja kumpikin vierailevat tällä pitkäsoitolla, mutta parhaasta
meiningistä vastaa kuitenkin The Very Best itse. Trion nimi saattaa vaikuttaa
hiukan riskaabeliltä ratkaisulta, mutta yksi pyöräytys tätä
albumia todistaa sen todenperäisyyden.
Death: ... For The Whole World To See
Veljestrio
Bobby, David ja Dannis Hackney olivat tinkimättömiä miehiä.
He olivat 70-luvun alussa nähneet valon Alice Cooperin keikalla ja vaihtoivat
R&B -musiikista kovanaamaiseen rock & rolliin. Aikana jolloin The
Stooges ja MC 5 :kaan eivät juuri saaneet runttaustaan kaupaksi päätös
oli (etenkin kolmelta mustalta muusikolta) kaupallinen itsemurha, eikä
trion tinkimättömyys auttanut asiaa: Columbia-levy-yhtiön johtaja
Clive Davis oli valmis tekemään yhtyeen kanssa levytyssopimuksen,
jos he vain suostuisivat vaihtamaan nimensä "Kuolemasta" joksikin
positiivisemmaksi. Hackneyt kieltäytyivät ja heidän uransa
tyssäsi siihen. Death julkaisi vuonna 1976 omalla Tryangle-levy-yhtiöllään
500 kappaletta Politicians in My Eyes/ Keep on Knocking -singleä ja katosi.
Bändin alun perin vuonna 1975 nauhoitettu levy ... For The Whole World
To See näki lopulta päivänvalon Drag Cityn toimesta vuonna
2009 ja mikä levy se onkaan. Tänä päivänä yhtyeen
musiikin yhdistelmä detroitgaragea, protopunkia, psykedeliaa ja turboahdettua
Lovea kuulostaa lähes uskomattoman visionääriseltä. Seitsemän
timanttibiisiä hiukan yli 26 minuutissa, ei siihen muuta vaadita.
Jay Reatard: Watch Me Fall
Monesti
rockissa ihannoidaan, jopa toivotaan, että tähti sammuu uransa huipulla,
mutta mikään ei ole niin surullista kuin valo, joka hiipuu, ennen
kuin se on saavuttanut täyttä loistoaan. Jay Reatard (oikealta nimeltään
Jay Lindsay) hioi lyhyttä ja ytimekästä garagepunkkiaan 15-vuotiaasta
asti. Watch Me Fallilla hänen musiikkinsa oli kehittynyt yhä hienovaraisemmaksi
yhdistelmäksi punksurinaa, 60-lukulaista melodisuutta, klassista powerpoppia
ja nousuhumalaista garagerockia. Reatardin vanhemman tuotannon fanit saattoivat
kavahtaa Watch Me Fallin helpommin lähestyttävää soundia,
mutta niille, jotka allekirjoittaneen tapaan yhä haikailevat 90-luvun
Guided By Voicesin perään Reatardin viimeiseksi jäänyt
levy oli täyttä mannaa. Se ei ehkä ollut täydellinen,
mutta täydellisyyteen Reatard tuskin koskaan tähtäsikään.
Joka tapauksessa Watch Me Fall toi Reatardille uutta yleisöä ja
muutaman kuukauden näytti siltä, että entisestä punk-sekopäästä
olisi voinut tulla rockin uusi toivo, mutta hänen kuolemansa 13. tammikuuta
2010 29-vuotiaana katkaisi loistavan tulevaisuuden kuin seinään.
Teksti: Kimmo Vanhatalo
