Toiset sanovat levyvuotta ihan paskaksi edelliseen verrattuna, toiset paljon
paremmaksi. Keskustelufoorumeilla molemmansuuntaisia näkemyksiä
esitetään niin tasaisesti, ettei asiasta kannattane käydä
debatoimaan. Sen sijaan voisin lainata ulkomuistista Samuli Knuutin vuosien
tasaista kolumnia. Siinä todettiin jotenkin niin, että kuluva vuosi
on kaikkien aikojen paras musiikkivuosi: edelleen ovat olemassa kaikki aiemmin
ilmestyneet levyt, ja muutama hieno uutuus siihen päälle.
Vuosikatsauksissa on tapana ruotia vuoden ”ilmiöitä”. Yleensä kuitenkin pitkäaikaisemmat kehityslinjat ovat kiinnostavampaa, joskin myös hankalampaa seurattavaa. Suurten levy-yhtiöiden alennustila ja siihen liittyvä indie-puulaakien suhteellinen vahvistuminen on nyt jatkunut jo vuosia. Virallisesti tästä syytetään tietenkin nettipiratismia, mutta harvoinpa suoraviivaisilla hyvä-paha –vastakkainasetteluilla voitetaan mitään. Tässäkin asiassa totuus on hieman monimutkaisempi. Synkkiä kuvia maalaava musiikkiteollisuus pysyy kummallisen hiljaa siitä, että yksittäisten kappaleiden digikauppa on edelleen huikeassa kasvussa. Sen seurauksena esimerkiksi Britanniassa singlemyynti elää historiallisessa katsannossa suoranaista kulta-aikaa.
Todella isot rahat piilevät kuitenkin albumimyynnissä. Nyt kun yksittäiset hittikappaleet ovat vaivatta saatavilla joko vertaisverkoista ilmaiseksi tai nettikaupoista halpaan hintaan, joutuvat suuret yhtiöt viimein maksamaan siitä ylimielisyydestä, jolla ovat tottuneet musiikinkuluttajia kohtelemaan. Miksi ihmeessä kukaan maksaisi Pussycat Dollsin koko albumista, kun yksi tai kaksi ensimmäistä singleä riittävät mainiosti normaaliteinin tarpeisiin? Luulevatko levy-yhtiöt todella, että nämä reality-pohjaiset tusinatuotteet herättäisivät nuorisossa ihan oikeaa, keräilymentaliteetiksi yltyvää faniasennetta?
Sitä vastoin uskon, että hyvästä ja huolella tehdystä musiikista ollaan jatkossakin valmiita maksamaan ihan oikeaa rahaa, joko fyysisistä levyistä tai sitten tiedostoista.
Niinpä tänäkin vuonna kaikenlaiset uudet ja vanhat vaihtoehtonimet ovat yltäneet näyttäviin saavutuksiin sekä Suomessa että kansainvälisesti. Kaksi suurinta sankariani, Nick Cave ja Kauko Röyhkä, rikkoivat alkuvuodesta omia listaennätyksiään. Kolmas uudempi sankari, Asa, sai oikein virallisen tunnustuksen Teosto-palkinnon muodossa. Kaikissa tapauksissa kyse on loistavista levyistä, eikä meriiteillä tietysti muuten niin väliä olisikaan. Kenties ylikansallisen roskan muuttuessa aina vain ylikansallisemmaksi ja roskemmaksi oikea musiikki alkaa erottua joukosta sitäkin paremmin.
Kriitikoiden näkemyksissä vuoden parhaista levyistä tuntuu olevan kaksi päälinjaa: toisaalta on diggailtu Fleet Foxesin americanaa ja Bon Iverin folk-tunnustuksia, toisaalta Vampire Weekendin, TV On The Radion ja MGMT:n pätevää, kokeilunhaluista mutta näsäviisasta NYC-soundia. Kaikki mainitut ovat täysin tai suhteellisen uusia nimiä. Debytanttien esiin nostamisessa ei ole mitään vikaa, mutta saapa nähdä, moniko näistä juhlii äänestyksissä enää viiden vuoden päästä. Jotenkin en jaksa uskoa edes puun takaa tulleeseen Glasvegasiin, joka näyttää pelastaneen monen uskon klassiseen, mahtipontiseen brittipoppiin. Tai ainakin toivon, että yhtyeelle annetaan aikaa kehittyä ja tehdä toinen, vielä kiteytyneempi ja parempi levy ennen kuin siihen kyllästytään. Tulokkaiden keskellä runsain mitoin huomiota on sentään saanut Portishead, joka malttoikin odotuttaa kolmatta albumiaan suorastaan 11 vuotta. Tauko kääntyi kokoonpanon eduksi, varsinkin kun Third on vähintään odotusten veroinen, jännittävä ja pelottava trippi.
Valtavirtarockin näkökulmasta vuosi ei todellakaan ollut tulokkaiden. Syksyllä ei paljon muusta puhuttukaan kuin Metallican, AC/DC:n ja Guns’n’Rosesin uutuuksista, joiden odotusajat taas vaihtelivat viidestä 15 vuoteen. Pääsääntöisesti näistä levyistä voi kyyniseen sävyyn todeta, että saman paskan vääntäminen taas kerran alkaa yhtäkkiä juntteja kiinnostaa, kun edellisestä on tarpeeksi aikaa. Tuskin kukaan pitää Death Magneticia, Black Icea tai Chinese Democracya tekijöidensä parhaina tuotoksina, joten niiden raivokkaan ostamisen voi luokitella jonkinlaiseksi korviketoiminnaksi. (Alaviitteenä tosin mainittakoon, ettei viime mainittu näytä käyneen odotustenmukaisesti kaupaksi juuri muualla kuin Suomessa.) Vasta tänään luin americana-lauluntekijänä joidenkin arvostaman Markus Nordenstrengin Hesariin kirjoittaman artikkelin, jossa hän pelkäsi todellisen rock’n’rollin kuolevan, mikäli AC/DC:n nyt meneillään oleva kiertue jää yhtyeen viimeiseksi. Jos näin on, silloin totean omasta puolestani, että joutaakin jo mennä.
Pehmeämpää linjaa suosivat nostivat esimerkiksi Coldplayn Viva La Vidan epävirallisesti vuoden myydyimmäksi albumiksi koko maailmassa. Sekään yhtye ei ole enää mikään tulokas, eivätkä sitä ole enää Kings of Leon tai Killerskään, jotka ovat vakiintuneet omanlaisensa mainstreamin johtaviksi edustajiksi.
Markkinointikoneistot pyörivät ja kertovat ihmisille, mitä näiden tulisi kuunnella. Joskus joku aina löytää jotain itsekin. Väliäkö sillä, kunhan soittimessa on musiikkia, joka ei tunnu yhdentekevältä, joka puhuttelee juuri siinä hetkessä. Siinä ei kriitikko pääse nokittamaan, ei pitäisi ainakaan. Tässä oma toplistani kuluneelta vuodelta – silläkin uhalla, että muutaman kuukauden päästä se näyttäisi kenties aivan erilaiselta. Listan laatimisen jälkeen Portisheadin Third ja Raconteursin Consolers of the Lonely ovat kolahtaneet kympillä, ja moni muu tulee seuraamaan perässä.
Kotimaiset:
1.
Asa: Loppuasukas
Taitaa olla jo aika mones kerta, kun ylistän tätä lättyä
jossain yhteydessä, mutta menköön. Puhtaasti musiikillisen
rikkauden ja jännittävyyden osalta ylivoimaisesti kovin kotimainen.
Niitä aniharvinaisia levyjä, joiden soidessa on mahdotonta tehdä
mitään muuta kuin kuunnella.
2.
Kauko Röyhkä & Riku Mattila
Pirun kovan lätyn tekivät. Ehkä ei ihan Kaukon vanhojen klassikoiden
tasoa, mutta soitannollisesti paljon kiinnostavampi ja biisimateriaaliltaan
ja teksteiltäänkin vahvempi kuin yksikään 14-15 -vuoteen.
"Helvetti" on klassikko jo nyt, mutta ei edes ainoa levyllä.
Kaukolla on selvästi vahva vaihe päällä.
3.
Jolly Jumpers: Fantom Zone
Tämä taas jää aavistuksen kolmen edeltäjänsä
tasosta, mutta se taso olikin raudanluja. Ihan omanlaisiaan tunnelmia yhtye
on taas kerran kyennyt luomaan. Jouhikolla maustettu "Rhythm of Fear"
kilpailee vuoden kotimaisen biisin tittelistä ainoastaan Helvetin kanssa.
4.
Joose Keskitalo ja Kolmas Maailmanpalo
Levy, jolla Joose heittäytyi lähes parodisessa määrin
kuolematripille. Mutta homma pysyy juuri oikealla puolella sitä ratkaisevaa
rajaviivaa, ja suuri kiitos tästä kuuluu albumin musiikilliselle
annille, joka venyy edeltäjiä paljon laajemmalle alueelle, karusta
bluesista ja herkistelyistä "Seitsenkertaisen auringon" dub
meets Prince -hässäkkään (tietysti maailmanlopputekstillä).
5.
Eleanoora Rosenholm: Älä kysy kuolleilta, he sanoivat
Ei sisällä ihan niin kovia hittejä eikä läheskään niin vahvaa konseptia kuin kokoonpanon esikoinen. Mutta jotenkin tätä on hauska kuunnella. Noora Tommilasta se pitkälti johtuu, ja upeiden livekeikkojen muistoista.
Ulkomaiset:
1.
Nick Cave & The Bad Seeds: Dig, Lazarus, Dig!
No hei, ei tämä nyt ihan itsestään selvää ollut.
On Cave tehnyt vähän keskinkertaisempiakin levyjä. Mutta nyt
mies osui maaliin. Caven mittapuulla hyväntuulinen rocklevy, mahtavia
sanoituksia ja bändisoittoa. En suuremmin odota seuraavaksi tulossa olevaa
Grindermanin kakkosta. Tämä levy todistaa taas kerran, että
Caven pitäisi ymmärtää olevansa maksimalisti.
2.
Gutter Twins: Saturnalia
Greg Dullin ja Mark Laneganin tummasävyinen ja tunnelmallinen yhteislevy.
Toimii tasavahvuutensa ja selkeän esteettisen näkemyksen ansiosta.
Molempien jätkien parhaiden suoritusten tasoa.
3.
Elbow: Seldom Seen Kid
Yhtye, joka aikanaan määritteli soittavansa "progea ilman
soolo-osuuksia", teki nyt parhaan levynsä. Hommassa on tervetulleella
tavalla enemmän särmää, säröä ja post punkin
kulmikkuutta. Guy Garvey on loistava vokalisti, ja yhtye tietää,
milloin kaivataan suureellisuutta, milloin tiivistämisen taitoa.
4.
Isobell Campbell & Mark Lanegan: Sunday at Devil Dirt
Tämä siis oli Laneganinkin vuosi, joskin miehen osuus tällä
albumilla rajoittuu lead-lauluihin (tai kähinöihin). Aikamme parasta
perinnetietoista musiikkia vahvoilla biiseillä. Levy joka on kasvanut
kuuntelussa.
5.
British Sea Power: Do You Like Rock Music?
Tämän hienon bändin kolme albumia ovat kaikki hyvin lähellä täysosumaa. Nyt yhtye on entistä enemmän poppia, toki omalla pikkupsykedeelisellä ja varsin kummallisella tavallaan. Luonnonmukainen ja silti eeppinen soundi vetoaa.
Teksti: Niko Peltonen
Julkaistu 4.1.2009
