”- Donald said that Koko’s not truly dead until the smooth music is.
- And he’s absolutely right. That’s why I haven’t shed a single tear for Koko.
Kenny Loggins. Michael McDonald ja The Doobie Brothers. Toto. Steely Dan.
Nämä 70-80 -luvun juppisoftrockin ikonit eivät ole artisteja,
jotka sytyttäisivät kaikenmaailman uskottavaa rock-musiikkia kuuntelevat
diggarit tuleen. Tosin mikäpä on enää varmaa tänä
ironian aikakautena? Onhan joku viisas sanonut, että ironia on nykykulttuurin
syöpä. Toisaalta pitää muistaa, että varmasti jokainen
musiikkifani on siihen välillä syyllistynyt, ja mikäs siinä.
Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että kyllä se
musiikkifanitus saa olla välillä hauskaakin. Moni asia ei ole niin
oksettavaa kuin se tietty porukka, joille The Stooges, Rollarit ja MC5 ja
muut rock-uskottavuuden pyhät lehmät ovat ainoa juttu koko maailmassa.
Kai se sitten on niin maan viileetä, jos vedetään rojua, soitetaan
rehtiä rock’n’rollia nahkahousut paukkuen ja Jack Daniels
-pullo kourassa. Mutta ollaanpa nyt rehellisiä. Harva asia on tylsempää
kuin ”katu-uskottavuus”. Mitä ihmettä se edes tarkoittaa?
Paras rock syntyy siitä, kun ei välitetä paskan vertaa siitä
mitä muut ajattelevat. Samoin on rock-musiikin kuuntelun laita. Jos alkaa
huolehtia siitä mitä kaverit ja jengi jossain kantabaarissa sanovat,
on peli jo pitkälti menetetty. Katu-uskottavuudesta huolehtivat vain
ne tekorokkarit, joilla ei alun alkaenkaan ole mitään mahdollisuuksia
ymmärtää koko homman jujua. Stoogesin kuuntelu, dokaus ja nahkarotsin
pitäminen ei tee enää kestään yhtään mitään,
korkeintaan sietämättömän tylsimyksen. Sitä paitsi,
ruokavalion laajentaminen on aina kannattavaa. Jos vetää pelkkää
nötköttiä koko elämänsä, siinä on vaarana
saada keripukki. Ja onhan se myös tylsää.
J. D. Ryznarin ja Hunter Stairin kehittämä komediasarja Yacht Rock
pelaa pitkälti samoilla välineillä kuin monet nykyajan ilmiöt.
Se on sekoitus huumoria, nostalgiaa ja ironiaa. Samalla se on kuitenkin rakkauden
osoitus musiikin genrelle, joka oli jo pitkälti unohdettu ja myös
haluttu unohtaa. Ryznar ja Stairs ovat epäilemättä paljon tietäviä
musiikkifaneja. Kyseessä ei kuitenkaan ole mikään trendipellejen
sisäpiirin vitsi vaan aidosti hauska musiikkikomedia. Näitähän
ei maailmassa kovin montaa kuitenkaan ole. Yacht Rock ei kuitenkaan ole mitään
koko kansan huvia. Toimiakseen sarja vaatii katselijalta melko syvällistä
tuntemusta pop- ja rock-musiikin vähän varjoisimmista syövereistä.
Toisaalta monet sarjassa esiintyvät artistit, kuten Loggins, Doobie Brothers,
Journey ja Christopher Cross ovat monille hyvinkin tuttuja vaikka tämä
olisikin tiedostamatonta. Kaikki ovat vähintäänkin jossain
elämänsä vaiheessa altistuneet Kenny Logginsin 80-luvun elokuvatunnareille,
joita löytyy sellaisista tuon aikakauden klassikoista, kuten Top Gun,
Latvasta laho (Caddyshack) tai Footloose.
”Looks like Mike has finally reached the fifth
stage of grieving, acceptance. And Kenny has reached the sixth, rocking out!”
Yacht Rock kertoo tosiseikkoja, legendoja, triviaa, fiktiota ja tietysti huumoria sekoittaen Kenny Logginsin (Hunter Stair) ja Michael McDonaldin (J. D. Ryznar) seikkailuista 70-luvun lopun ja 80-luvun alun musiikkibisneksen syövereissä. Kuten sarjan hulvaton juontaja, All-Music Guide -kriitikko ”Hollywood” Steve Huey, sarjan ensimmäisen osan alussa kertoo, vuosina 1976-1984 radioaaltoja hallitsivat jahtirokin silkkiset soundit. Monet jaksoista kertovat yhden tämän genren kappaleen kuvitteellisen syntytarinan samalla seuraten ystävysten ja myöhemmin kilpakumppaneiden Logginsin ja McDonaldin urien kehitystä 70-luvun vaihtuessa 80-luvuksi. Siinä missä McDonald pysyy uskollisena silkkiselle soundille ja managerinsa Koko Goldsteinin muistolle, Loggins muuttuu 80-luvun rokkaavaksi soundtrack-kuninkaaksi. Yhdessä iltapäivässä, kuten sarjan osassa kolme, ”I’m Alright”, realistisesti kerrotaan! Yacht Rock on hyvin kotikutoisin keinoin toteutettu, eikä esimerkiksi hahmojen yhdennäköisyydessä tosimaailman vastineisiin ole kauheasti panostettu. Rayznar ja Stair nyt vain sattuvat muistuttamaan huomattavasti esittämiään hahmoja, mutta useille muille rekvisiitaksi on riittänyt kauhtunut peruukki. Moinen rähjäisyys ei kuitenkaan haittaa, vaan päinvastoin se tuo sarjalle oman rakastettavan ilmeensä. Usein hahmot ovat hölmöydessään myös varsin hulvattomia jo ulkomuodoltaan.
Kaikki edellä mainittu olisi tietysti turhaa, elleivät J.D. Ryznarin
käsikirjoitukset olisi kerrassaan mestarillisia. Hänen parodiansa
ovat osuvia, dialogi on täysin lyömätöntä ja täynnä
nerokkaita lausahduksia (”Kenny Loggins, a hitmachine with heart of
a rock’n’roller. Unfortunately he is trapped in a prison of gentle
groove” tai ”It’s mellow, but not smooth… kind of
shitty… Jimmy Buffett.”) ja huumori iskevää. Sarja nauraa
kohteilleen, mutta se ei koskaan sorru pahansuopuuteen tai pikkumaisuuteen.
Hahmot ovat saattavat olla ahneita, omahyväisiä, typeriä, mutta
he ovat aina rakastettavia. Helppo ratkaisu olisi kuvata nämä imelän
poprockin tehtailijat kyynisiksi miljonäärihittimaakareiksi, mutta
näin ei tässä sarjassa ole. Silkkinen Yacht rock on näille
sekopäille uskonto ja elämänkatsomus. Tässä maailmassa
rankan rockin tekeminen nähdään kaupallisena pyrkyryytenä
ja periaatteiden pettämisenä. Rokkiin (”hard beats and primal
screams”, kuten McDonald tätä meteliä kuvaa) vaihtava
takinkääntäjä Loggins nähdään moraalittomana
nousukkaana, joka on ikuisena piikkinä silkkiseen soundiin uskojien lihassa.
Ei ihme, että sarjasta on tullut huippusuosittu ja se loi maailman musiikkikartalla
kokonaan uuden musiikin alalajin. Nykyään esimerkiksi iTunesista
voi hakea musiikkia genrellä yacht rock. Sarjan tunnettavuutta kuitenkin
rajoittaa sen olemassa olo pelkästään internetissä ja
verrattain vähäinen mainostus. Se on levinnyt lähinnä
suullisesti ja netin välityksellä musafanilta toiselle. Näin
sille on kuitenkin muodostunut oma vankka ihailijakuntansa. Alkuperäinen
Yacht Rock koostui kymmenestä noin viisiminuuttisesta jaksosta, jotka
tehtiin vuosina 2005 ja 2006. Hiljattain sarja on kuitenkin herätetty
henkiin ja kaikkien silkkisten soundien ihailijoiden iloksi tämän
vuoden tammikuussa ilmestyi uusi 11:ta Yacht Rock -jakso. Sarjan suosiosta
kertoo hiukan mm. se, että Kevin Baconia tässä uudessa osassa
näyttelee Jason Lee, joka on tuttu mm. useista Kevin Smith -elokuvista
sekä ”Kovan onnen kundi” -sarjasta. Lisäksi ainakin
oikea Michael McDonald on myöntänyt pitävänsä sarjasta
ja miksi ei, onhan se tuonut tälle unohdetulle musiikkityylille kokonaan
uuden (nuoren) kuulijakunnan.
Nyt vaan kaikki katsomaan Yach Rockia ja kaivamaan kirppareiden levykasoja.
Unohtakaamme rankat rytmit ja purjehtikaamme musiikillisen hurmoksen satamaan
silkkisten soundien aalloilla.
Kaikki jaksot löytyvät luonnollisesti myös YouTubesta hakusanalla yacht rock.
Teksti:Kimmo Vanhatalo
Julkaistu 16.3.2008
